Kuulumisia

Viikonloppu oli pitka ja rentouttava, silla perjantaikin oli lumen vuoksi vapaapaiva evs-vapaaehtoisten kokousta lukuun ottamatta. Kokoamme kasikirjaa tuleville ulkomaalaisille vapaaehtoisille, jotta heidan olisi helpompi saada juonesta kiinni oppimiskeskuksissa. Lauantaina oli Pristinan vapaaehtoiskerhon ensimmainen tapaaminen. Tarkoituksena on levittaa vapaaehtoistyon ilosanomaa askartelun lomassa: kehittaa vapaaehtoishankkeita ja loytaa niille toteuttajia, kertoa vapaaehtoistyomahdollisuuksista muualla ja jakaa osaamista ryhman kesken. Lauantaina askartelimme lompakoita maitotolkeista. Kuvia voi katsoa Facebookista.

Sunnuntaina tein hotellivarauksen Pristinassa aidilleni ja siskolleni, jotka tulevat tanne kolmen viikon kuluttua. Hotelli Lyonin palvelussa ei ollut moitteen sijaa: varauksen tehtyani hotellin johtaja tarjosi minulle kahvia ja limsaa ja katseli kanssani piirrettyja aulan televisiosta. 

Lumileikkejä

Lauantain vastaisena yönä satoi reilusti lunta. Aamupäivällä koko naapurusto tuntui olevan tavallista touhukkaammalla tuulella: oma kuopuksemme peuhasi hangessa pelkissä pitkissä kalsareissa ja villapaidassa, ja naapurin perheen naisväki oli kadulla lumisotasilla. Kanat olivat hupaisa näky kinoksissa kahlatessaan.

Aloitin päivän lumileikit rakentamalla lumilyhdyn. Sellainen ei ilmeisesti ole täällä tapana, sillä puuhani nähdessään Erdisan juoksi kadulle ja palasi hetken kuluttua mukanaan joukko lapsia, jotka tahtoivat osallistua ”pingviinien talon” rakentamiseen. Sen jälkeen seurasin Ensarin ja hänen serkkunsa lumisotaa, lapioin lunta lasten kanssa ja osallistuin hetken naapurin poikien lumipallotteluun rauniotalojen liepeillä. Lumi ei sinänsä ole Kosovossa harvinaista: Peter kertoi, että Shtimessä saa kahlata polviaan myöten, ja uutisten mukaan tiet ovat Prizrenissä olleet tukossa. On lumesta harmia täälläkin: uskon, että sää liittyy jotenkin siihen, että sähköt ovat meillä olleet lauantaista saakka lähes poikki. Iltojen viettäminen perheen kanssa pimeässä istuen on omalla tavallaan meditatiivista. Keittiöön tosin saadaan virtaa paremmin kuin muihin huoneisiin. Joku omatekoinen viritelmä siihen liittyy.

Lauantai-iltapäivänä leivoin perheen äidin kanssa pitaa. Tässä ohje:

PERUNAPITA

Taikina: jauhoja, vettä ja suolaa sopivassa suhteessa

Täyte: raastettuja perunoita ja sipuli, mausteina suolaa ja pippuria

Voiteluun öljyä

Pyöritä taikinasta palloja ja kaulitse ne lätyiksi. Valele lätyt öljyllä, levitä käsin. Nosta aina kaksi lättyä päällekkäin öljypuolet vastakkain. Venytä tuplalätyt yksi kerrallaan pyyheliinan päällä – ilmassa roikottaminen auttaa. Venytä reunoja myöten mahdollisimman ohueksi. Levitä täytettä kaaren muotoon lätyn reunan tuntumaan hiukan yli puolikaaren matkalle. Käännä lätyn reunaa kaaren keskikohdasta vähän täytteen päälle ja nosta pyyheliinan reunaa hitaasti: taikina kiertyy rullalle. Asettele taikinarulla öljyllä voideltuun vuokaan spiraalin muotoon. Seuraava taikinarulla jatkaa spiraalia. Ripottele vielä päälle öljyä. Paista puu-uunissa puoli tuntia ja rapiat.

Myös kaali ja fetajuusto ovat hyviä täytteitä.

Luostareita

Viime viikolla kävin luostareissa Pećissä ja Dečanissa. Koska matkan päätarkoitus oli juuri vierailu Serbian kirkon luostareissa, käytän paikkakunnista niiden serbiankielisiä nimiä. Kaupungit itsessään ovat albaanivaltaisia; niiden albaniankieliset nimet ovat Peja ja Deçan.

Dečanin luostari sijaitsee komeassa vuoristomaisemassa. KFORin tarkastuspisteen luona olevan kyltin mukaan vierailuajat ovat 11–13 ja 16–18. Itse osuin paikalle kahden maissa, eikä se näyttänyt olevan ongelma. Italialainen KFOR-sotilas otti passini, antoi takkiin kiinnitettävän vierailijalapun tilalle ja saattoi minut sisään. Isä Peter tuli esittelemään kirkkoa ja toivotti tervetulleeksi iltapalvelukseen.

Luostarin perusti Stefan Uroš III, jota myös Dečanskiksi kutsutaan. Hän hallitsi Serbiaa 1300-luvun alkupuolella. Stefan oli kaikesta päättäen odottanut kuninkaaksi pääsyä malttamattomasti: hänen isänsä Milutin oli yrittänyt sokeuttaa poikansa rangaistukseksi kapinayrityksen johtamisesta. Vuonna 1330 historia toisti itseään, kun Stefanin poika Dušan vangitutti ja myöhemmin teloitutti isänsä.

Stefanin viimeinen leposija on arkussa luostarin kirkon ikonostaasin edessä. Hänen uskotaan parantavan sairauksia, ja joka torstai seitsemältä kirkkoon kokoontuu ihmisiä seuraamaan viikoittaista arkun avaamisen seremoniaa ja kuuntelemaan munkkien laulua. Stefan lepää arkussaan ikoni vatsansa päällä, kankaaseen käärittynä. Vain hänen mustunut kätensä on näkyvissä. Liturgian lopuksi uskovat muodostavat jonon suudellakseen arkkua. Stefanilta on ilmeisesti mahdollista pyytää henkilökohtaistakin esirukousta, sillä useimpien muiden jo poistuttua kirkkoon jäi mies, joka polvistui arkun ääreen munkin rukoillessa. Kirkonmenojen päätteeksi munkkien ystäväksi esittäytynyt italialainen valokuvaaja kutsui minut vielä kirkkokahveille, eli mehulle ja rakille. Rakia en tosin juo, varsinkaan nähtyäni, mitä se tuntemilleni ihmisille on tehnyt. Kaupunkiin kävellessäni metsätie oli pimeä ja hiljainen. Tähtien määrä ja kirkkaus häkellytti.

Seuraavana aamuna otin bussin Pećiin, jota pidetään Serbian kirkon sydämenä. Vanhin luostarin kirkoista rakennettiin 1200-luvun puolivälissä, ja Serbian kirkon patriarkaatti siirrettiin Zičasta Pećiin vuosisadan lopussa. Ottomaanien vallattua alueen kirkon hallinto siirrettiin sisemmäs Serbiaan ja patriarkaatti hylättiin 1400-luvun puolivälissä. Vuonna 1557 suurvisiiri Mehmet Sokolli perusti sen uudelleen. Suurvisiiri oli itse syntyisin ortodoksiperheestä, mutta mahdollisten uskonnollisten sympatioiden lisäksi hänellä lienee ollut valtapoliittisia tavoitteita: ottomaanihallitsijoista riippuvainen patriarkka oli hyvä apu ortodoksien hallitsemisessa.

Kirkon ja valtion yhteiselo ei kuitenkaan ollut täysin harmonista. 1600-luvulla Serbian kirkko oli niin innokas ajamaan ottomaanit maasta, että kääntyi katolisten voimien puoleen saadakseen apua. Patriarkka Jovan (1592–1614) harkitsi peräti siirtymistä paavin alaisuuteen, mutta neuvottelut asiasta päättyivät tuloksettomina.

Itävallan armeijan edetessä Kosovoon 1680-luvun lopussa kirkko asettui sen puolelle. Ottomaanien palauttaessa valtansa vuonna 1690 paluuta kirkon ja valtion hyviin suhteisiin ei enää ollut, ja patriarkka Arsenije pakeni Serbiaan. Kreikan ortodoksinen kirkko käytti tilaisuutta hyväkseen ja nimitti alueelle oman, kilpailevan patriarkkansa. Vuonna 1766 Pećin patriarkaatti suljettiin virallisesti sulttaanin päätöksellä. Vuodesta 1912 alkaen patriarkkoja kruunattiin Pećissä jälleen jonkin aikaa, mutta nykyisin Patriarkka Irinej hallitsee Belgradista käsin.

Peja/ Peć on kuulemma muutenkin historiallisesti tärkeä paikka, kaupan solmukohta ja vaikka mitä, mutta sitä ei rakennuskannasta huomaa: kaupunki kärsi sodassa pahoin ja suurin osa vanhoista rakennuksista poltettiin. Patriarkaatin luostari sijaitsee joen varressa heti kaupungin ulkopuolella. Bradtin opaskirjan mukaan nunnat ovat tiukkoja siinä, ketä luostarin alueelle päästävät, mutta minuun ei tullessani kiinnitetty mitään huomiota. Kirkon ovi oli auki, joten astuin sisään. Samassa rakennuksessa on oikeastaan neljä kirkkoa, joista kolmella on yhteinen sisääntuloaula, narteks. Ne ajoittuvat 1200–1300-luvuille ja ovat narteksia myöten tavattoman upein alkuperäisin freskoin koristellut. Konstantinopolin hävitys vuonna 1204 oli tietyssä mielessä Serbian kirkon onni, sillä Balkanin parhaat freskomaalarit kokoontuivat sen jälkeen tänne; se totisesti näkyy niin Pećissä, Dečanissa kuin Pristinan lähellä Gračanicassakin.

Aikani katseltuani kolmea kirkkoa päätin lähteä kaupunkiin päin. Se olikin helpommin päätetty kuin tehty: kirkon ovi oli vierailuni aikana lukittu ulkopuolelta. Jos on jouduttava lukituksi jonnekin, Pećin patriarkaatin silmiähivelevä kirkko on varmasti parhaita vaihtoehtoja, mutta kolkuttelin siitä huolimatta ovea hetken aikaa päästäkseni pois. Toiselta puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan, joten tyydyin lohduttautumaan sillä, että kirkko on varmasti päivittäisessä käytössä: ennemmin tai myöhemmin nunnat tulisivat rukoilemaan, ja pääsisin ulos. Minulla oli sitä paitsi mukana matkaopaskirja, jossa oli KFORin päämajan puhelinnumero, ja suunnittelin, että jos nälkä yltyisi kovaksi, voisin soittaa sinne ja pyytää heitä ottamaan yhteyttä luostaria vartioiviin KFOR-sotilaisiin, jotka puolestaan voisivat pyytää luostarin henkilökuntaa vapauttamaan minut. Näitä toimenpiteitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä muutaman minuutin kuluttua yksi nunnista tuli sisään. Hän johdatti minut ikonostaasin luo ja selitti kiukkuisin elein, ettei sen taakse saanut mennä – tämän toki itsekin tiesin. Sitten hän tarkasti laukkuni ja heitti minut ulos kirkosta. Tämä kaikki tuntui melko tylyltä; ensin lukitaan kirkkoon ja sitten kohdellaan varkaana. Ymmärrän silti nunnaakin. Turistin löytyminen lukitusta kirkosta saattoi olla hänelle hiukan kummallinen kokemus.

Kolmannen vuosituhannen koulu

Kerroin joulukuussa, että Kosova Education Center (KEC) järjesti oppimiskeskuksessa viikon mittaisen koulutuksen. Kouluttajat olivat kokeneita opettajia, jotka työskentelevät KECin ylläpitämässä Kolmannen vuosituhannen koulussa (Shkolla Mileniumi i Tretë). Toinen heistä lupasi, että voisin halutessani vierailla koulussa. Maanantaina sitten soitin hänelle. Se oli elämäni ensimmäinen albaniankielinen puhelu – olin tosi ylpeä itsestäni. En ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä hän sanoi, mutta saimme sovittua kaiken tarpeellisen eiliseen vierailuun liittyen.

Ensinnä on sanottava, että Mileniumi i Tretë on tosi hyvä koulu. Opettajat ovat ammattitaitoisia, koulutalo tilava, luokkahuoneet lämpimiä ja viihtyisiä, tarvittavat opetusvälineet tarjolla. Opetus perustuu asioiden ymmärtämiseen: esimerkiksi ekaluokan matematiikan opetustuokiossa lapset keksivät tarinoita ja niihin liittyviä laskuja.

Koulussa ei näyttänyt olevan välitunteja, vaan aiheesta toiseen siirryttiin joustavasti. Opetustuokioita varten lapset kokoontuivat taulun eteen pienille tuoleille; itsenäisiä tehtäviä tehtiin vaihtuvissa ryhmissä eri puolilla luokkaa olevien pöytien ääressä. Tehtävänsä valmiiksi saaneet lapset loikoilivat matoilla lukemassa.

Oli inspiroivaa nähdä taitavia opettajia työssään. Erityisen esimerkillistä oli heidän rauhallisuutensa: jos lapsi laski opetustuokiossa väärin, hän sai tarkistaa tuloksen konkreettisten välineiden avulla ja huomata itse, mikä pitää korjata. Toisaalta oli surullista nähdä, mitä koulutus voi olla ja mitä se esimerkiksi meidän keskuksen lapsille ei ole.  Mileniumi i Tretën lukuvuosimaksut ovat 2000 euroa ja rapiat: useimmille kosovolaisille se on yli puolen vuoden ansiot.

Kosovo Polje 1389

Muutamia kilometrejä Pristinasta luoteeseen kohoaa Kosovo Poljen (albaniaksi Fushë Kosova, suomeksi Mustarastaiden kenttä) vuonna 1389 käydyn taistelun muistotorni. Torniin on metallikirjaimin kirjoitettu seuraavat, Bradtin matkaopaskirjan englanninnoksesta vapaasti suomennetut sanat:

Kukaan, joka on serbi tai serbialaista syntyperää

ja serbialaista verta ja perintöä

eikä tule Kosovoon taistellakseen,

älköön saako jälkeläisiä, joita hänen sydämensä halajaa,

ei poikaa eikä tytärtä.

Älköön mikään hänen kättensä kylvämä kasvako,

ei tumma viini eikä valkoinen vehnä.

Mädäntyköön hän ruosteessa niin kauan kuin sukupolvet elävät.

Vuonna 1953 rakennetun tornin sanat kuvaavat Kosovo Poljen taistelun merkitystä serbien kansallismielisen historiankirjoituksen kiinnekohtana: tuolloin ottomaanit vääryydellä riistivät serbeiltä Serbian sydämen, Kosovon. Noel Malcolm otaksuu kirjassaan Kosovo – a Short History, että sekä serbejä että albaaneja taisteli konfliktin molempien osapuolten joukoissa. Suurin osa taistelua koskevasta historiankirjoituksesta on kuitenkin kansallisesti värittynyttä: albaanihistorioitsijat korostavat albaanien lukumäärää ja merkitystä Serbian valtakunnan joukoissa, kun taas serbihistorioitsijat mainitsevat heitä tuskin lainkaan. Ottomaanien vasalleina olleet serbiruhtinaat todennäköisesti lähettivät joukkoja ottomaanien puolelle, ja koska ottomaaneilla oli jo tuossa vaiheessa valtaa joissakin osissa Albaniaa, myös albaanisotilaita saattoi hyvin taistella heidän riveissään. Nykypäivän näkökulmasta albaaneja saatetaan kuvitella ottomaanien liittolaisiksi yhteisen islamin uskon vuoksi, mutta islam tuli alueelle vasta ottomaanivallan myötä. Vuonna 1389 suurin osa albaaneista oli katolisia kristittyjä, osa luultavasti ortodoksejakin.

Jakaantuivat rintamalinjat vuoden 1389 taistelussa kuinka hyvänsä, Kosovo Poljen taistelussa koettuihin vääryyksiin on viime vuosikymmeninä viitattu, kun on tahdottu puolustaa Serbian luovuttamatonta oikeutta Kosovoon. Palatkaamme siis muinaisiin roomalaisiin.

1200-luvun ja 1300-luvun alkupuoliskon Balkanin historiaa leimaa Itä-Rooman eli Bysantin ja Serbian valtakunnan välinen valtataistelu. Serbia oli onnistunut liittämään koko Kosovon alueen itseensä jo 1200-luvun alussa, ja 1340-luvulla valtakunta koki huippuhetkensä laajentuessaan aina Pohjois-Kreikkaan saakka. Tsaari Dušanin kuoltua vuonna 1355 Serbian valtakunta alkoi kuitenkin nopeasti hajota. Dušanin poika, tsaari Uroš, ei kyennyt kontrolloimaan suuria alueitaan, ja valta siirtyi paikallisille ylimyksille. Ylimyksistä mahtavin oli Lazar Hrebeljanović, jonka alue kattoi Kosovon ja Keski-Serbian tärkeimmät kaivokset. Lazar myös rahoitti Serbian kirkkoa ja siirsi patriarkaatin omalle alueelleen Žičaan. Suurinta osaa Kosovosta piti hallussaan Vuk Branković, josta sittemmin tuli Lazarin vävy. Alueen suurin mahtimies oli Bosnian kuningas Tvrtko.

Ottomaanien valtakunnan laajetessa Eurooppaan sekä Serbia että Bosnia olivat tulilinjalla. Kesällä 1389 sulttaani Muratin johtama ottomaanien armeija eteni Lazarin alueelle. Tvrtko ja Vuk Branković tulivat Lazarin tueksi, ja kesäkuun 15 päivä vuonna 1389 näiden kolmen hallitsijan joukot kohtasivat sulttaani Muratin armeijan Kosovon kentällä.

Taistelun kulusta ei ole juurikaan tietoa – jopa sen voittajasta on esitetty eri tulkintoja. Päivän päättyessä kenttä kuitenkin jäi turkkilaisten haltuun, ja sekä Lazar että Murat olivat kuolleet. Kummankin kuolemasta on erilaisia kertomuksia, mutta suosituimmat – joskin historiallisesti epätodennäköiset – tarinat kertovat heidän saaneen surmansa salaliittojen kautta. Lazarin väitetään joutuneen Vuk Brankovićin pettämäksi. Muratin surmaajaksi on joissakin legendoissa nimetty Miloš Kobilić, jonka väitetään päässeen sulttaanin telttaan uskottelemalla vartijoille tahtovansa liittyä sulttaanin joukkoihin. Kobilićista tuli serbien sankari, ja kentän läheinen Obilićin (albaniaksi Obiliq) kaupunki on nimetty hänen mukaansa.

Serbihallitsijat ja heidän perillisensä säilyttivät valtansa taistelun jälkeen vielä muutamia vuosikymmeniä ja muutamien uusien taistelujen läpi, mutta 1460-luvulle tultaessa ottomaanit olivat vakiinnuttaneet valtansa koko keskiaikaisen Serbian valtakunnan alueella.

Sulttaani Muratin teltan oletetulla paikalla on nykyisin hänelle omistettu türbe eli hautapyhäkkö, joskaan sulttaanin maalliset jäännökset eivät ole siellä vaan hänen entisessä pääkaupungissaan Bursassa. Türben pihalla on ihan oikeitakin hautoja, sillä türbesta huolehtivan Türberadin perheen jäseniä on haudattu sinne. Türbea lähestyessäni kohtasin ilmeisesti yhden perheen elossa olevista jäsenistä, joka toivotti minulle hyvää päivää epäluuloinen ilme kasvoillaan. Tiedustelin mahdollisuutta vierailla türbessa, ja hän tiedusteli kansallisuuttani. Kun kerroin olevani Suomesta, hän käski minut sisään. En tiedä, olisiko joku muu kansallisuus estänyt vierailun.

Lazarista tuli sittemmin serbien marttyyri. Kesäkuun viidennestätoista päivästä tehtiin Serbian ortodoksisessa kirkossa Lazarin muistopäivä pian hänen kuolemansa jälkeen, ja hänen kunniakseen kirjoitettiin uskonnollisia tekstejä. Niiden painopiste oli kuitenkin ottomaaneja vastaan käydyn taistelun sijaan Lazarin aiemmassa hurskaassa elämässä. Vasta 1800-luvulla, kansallisuusaatteen noustessa kaikkialla Euroopassa, hän päätyi serbien esikuvaksi taistelussa Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Tuolloin levisi myös legenda siitä, kuinka profeetta Elia ilmestyi Lazarille ennen taistelua ja tarjosi hänelle valintaa taivaallisen ja maallisen valtakunnan välillä. Hurskaana valtiomiehenä Lazar ymmärsi taivaallisen vaihtoehdon arvon: ”Parempi on kuolla taistelussa kuin elää häpeässä.” Näin Lazar siis valitsi oman kohtalonsa.

Kesäkuussa 1989, Kosovo Poljen taistelun 600-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa, Slobodan Milošević katsoi historian osoittavan Serbian ja Jugoslavian yhtenäisyyden tärkeyden. Kolmea kuukautta aiemmin hän oli hengenheimolaisineen edistänyt yhtenäisyyttä käytännössä peruuttamalla Kosovon autonomian. Puheen englanninnoksen voi lukea täällä.

Taistelukenttä. Kuvan hiilivoimalat ovat Obilićin kaupungissa. Kosovo Poljen / Fushë Kosovan kaupunkia kuvassa ei näy: se on kauempana lounaassa.

Joulu 2

Juliaanisen kalenterin mukaan tänään on 25.12. Serbian ortodoksinen kirkko – toisin kuin esimerkiksi Suomen ortodoksinen kirkko – määrittää juhlapäivänsä juliaanisen kalenterin mukaan, joten Kosovossa on kansallinen vapaapäivä. Pristinassa joulu ei juurikaan näy, asuuhan täällä hyvin vähän serbejä ja näin muodoin ortodokseja. Kaikista kosovolaisista heitä on noin 6%.

Pristinassa on yksi toimiva ortodoksinen kirkko, pyhän Nikolaksen kirkko. Se joutui tuhopolton kohteeksi vuonna 2004. Asialla eivät olleet saatananpalvojat, vaan kostonhimoiset albaanit. Nykyisin kirkko on selvästi käytössä ja siistissä kunnossa, pihalla on liukumäkikin, mutta jouluyön liturgiaa siellä ei toimitettu.

Niin, Serbian ortodoksinen kirkko. Muinaisen Rooman valtakunnan jakaannuttua kahtia Itä- ja Länsi-Roomaan Länsi-Balkanin alue jäi Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan piiriin. Balkanin toinen valtakeskus oli Bulgarian valtakunta, jonka alaisuudessa Kosovo oli 1000-luvun alkuun saakka, minkä jälkeen siitä tuli osa Bysantin valtakuntaa. Molemmat valtakunnat – Bulgaria ja Bysantti – olivat kuitenkin ortodoksisia. Lännen roomalaiskatolisen ja idän ortodoksisen kirkon välirikko tapahtui virallisesti vuonna 1054, mutta uskontulkinnat ja jumalanpalveluksen käytännöt olivat kehittyneet eri suuntiin jo ennen sitä. Eroja oli itäpuolen sisälläkin: slaavialueilla oli siirrytty käyttämään slaavinkielistä liturgiaa kreikankielisen sijaan. Lännen roomalaiskatolinen kristinusko säilytti vaikutusvaltaansa nykyisen Pohjois-Albanian alueella ja Kosovon vuorilla, ja mahdollisesti jako ortodokseihin ja katolisiin noudatteli kielellistä jakoa: serbit valtaosin ortodokseja, albaanit katolisia.

Bysantin valloitettua Kosovon ja Makedonian 1000-luvun alussa aluetta ryhdyttiin määrätietoisesti kreikkalaistamaan: slaavilaisia kouluja suljettiin ja kreikkalaistaustaiset piispat painostivat kirkkoja luopumaan slaavinkielisestä liturgiasta. Valtasuhteissa tapahtuneet muutokset käänsivät kuitenkin kirkkohistorian suunnan. Bysantin pääkaupungin Konstantinopolin jouduttua lännen kirkon ristiretkeläisten hävityksen kohteeksi vuonna 1204 serbialaisen Nemanja-suvun vesa Stefan käytti Bysantin alennustilaa hyväkseen. Hän onnistui kaappaamaan yhä suurempia alueita, ja vuoteen 1216 mennessä koko Kosovo oli serbivallan alla. Stefan oli hyvissä väleissä katolisen kirkon kanssa, ja vuonna 1217 paavi kruunasi hänet Serbian kuninkaaksi.

Stefanin veli Sava puolestaan käytti huomattavaa valtaa ortodoksisen kirkon sisällä. Vuonna 1219 hän taivutti Konstantinopolin patriarkan myöntämään Serbian ortodoksiselle kirkolle hallinnollisesti riippumattoman autokefaalisen aseman, heitti kreikkalaiset piispat ulos Kosovosta ja ryhtyi itse toimittamaan autokefaalisen arkkipiispan virkaa. Serbian valtakunta jatkoi laajenemistaan, ja uskoakseni valtakunnan merkittävyys edesauttoi sitä, että Savan seuraajasta tehtiin vuonna 1346 patriarkka ja Serbian ortodoksinen kirkko saavutti täyden itsenäisyyden. Hyvää joulua!

(Lähde: Noel Malcolm, Kosovo - a Short History)

J.K. Mikäli ymmärsin iltauutiset oikein, Serbian presidentti Boris Tadic vieraili juhlan kunniaksi Deçanin luostarissa Kosovossa. Hänen lausuntonsa Kosovon itsenäisyyden mahdollisesta tunnustamisesta, "ei koskaan", esitettiin kymmenen minuutin sisällä kolmesti. Sen jälkeen näytettiin Deçanin kaduilla vesitykein aseistautuneita poliiseja vastaan taistelevaa väkijoukkoa. Rauhallista joulua.

Fushë Kosovaa kuvin