Prizren

Sunnuntaina kävin viimein Prizrenissä, tuossa Kosovon helmessä, jossa vieraileminen on ollut listallani syyskuusta saakka. Kaupunki on kaunis, kuten kuvasta näkyy. Varsinkin kukkulan linnoitukselta avautuvat näkymät hivelivät silmiäni. Linnoituksen ikää ei tiedetä, mutta ilmeisesti kukkulalla on ollut jonkinlainen linna 500-luvulta asti. Paikka oli sotilaskäytössä vuoteen 1912 saakka.

Puolivälissä rinnettä on ortodoksinen Pyhän Pelastajan (Hrista Spasitelja) kirkko, joka on rakennettu 1300-luvulla. Nykyisin se on lähes raunioina, osin vuoden 2004 serbivastaisten mellakoiden ansiosta. Etnisen vihanpidon jäljet näkyvät myös kirkon ympäristön taloissa, jotka on poltettu ja hylätty.

Prizren on albaanien historian kannalta tärkeä paikka, sillä se oli albaanien oikeuksia ajaneen Prizrenin liigan keskus. Liigan synnyn taustalla olivat toisaalta toiveet albaanien itsehallinnosta Ottomaanien valtakunnan sisällä, toisaalta suurvaltojen suhteissa tapahtuneet muutokset.  Vuonna 1878 sotien heikentämä Ottomaanien valtakunta taipui luovuttamaan Serbialle suuria alueita nykyisestä Montenegrosta ja Etelä-Serbiasta. Alueiden albaaniväestö ajettiin pakosalle – Ottomaanien valtakunnasta ei ollut sen turvaksi. Kesäkuussa 1878 joukko albaanien johtohahmoja kokoontui Prizreniin pohtimaan, miten albaanien asiaa voitaisiin parhaiten edistää. Perustetun Prizrenin liigan vaatimukset olivat lopulta varsin maltillisia. Liiga vakuutti uskollisuutta sulttaanille, ja sen pääasialliseksi tavoitteeksi asetettiin ulkomaisten joukkojen maahanpääsyn estäminen. Aluksi liiga nauttikin sulttaanin suosiota. Vaatimukset albaanien itsehallinnosta kuitenkin kasvoivat, ja liiga saavutti yhä enemmän valtaa ottomaaniviranomaisten kustannuksella: vuoden 1880 loppuun mennessä koko Kosovon alue oli käytännössä Prizrenin liigan hallinnassa. Ottomaanien mitta täyttyi. Keväällä 1881 ottomaaniarmeija palautti sulttaanin vallan ja vangitsi Prizrenin liigan johtohahmot. Kosovo säilyi osana Ottomaanien valtakuntaa aina vuoteen 1912 saakka, jolloin Serbia sai sen haltuunsa.

Prizrenin päämoskeijana pidetään vuonna 1615 rakennettua Sinan Pasha -moskeijaa. Serbitarina kertoo, että moskeija rakennettiin Prizrenin ulkopuolella sijainneen Arkkienkelien ortodoksisen luostarin kivistä, mutta tämä ei ilmeisesti pidä paikkaansa. Moskeijan seinämaalaukset on selvästi uusittu hiljattain, ja paikassa on turistiystävällinen ilmapiiri: vahtimestari tuli erikseen kertomaan, että kuvia saa ottaa. Valokuvasin sitten sydämeni kyllyydestä. Valikoima alla.

Kevätpäivä romaniohjelmassa

On jännittävää katsella, kun esikoululaiset värittävät. Ensimmäinen värittää kuvan joka kolon huolellisesti eri värillä ja varsin luovasti: tytön hiukset sinisiksi, käsivarret vihreiksi. Toinen keskittyy ruohoon, aina puoli neliösenttimetriä eri värillä. Kolmas vaihtaa väriä harvoin: ensin kasvi, puu ja pupu mustiksi, sitten pilvet violeteiksi. Neljäs on realismin kannalla: tytön housut violeteiksi, ruoho vihreäksi. Viidennen koko kuva saa sinisen sävyn.

Ohjaaja puhuu keväästä, ja minulle tulee koti-ikävä. Suomalaisen luontokalenterin maaliskuun kuvassa jääpuikot sulavat hiljalleen; täällä ensimmäiset t-paitapäivät ovat takana. Lauantaina kävelin Pristinan kaupunginpuistossa ja muistin päivän muutaman vuoden takaa toukokuulta, kun Prometheus-leirin tiimikoulutuksesta tultaessa olikin yks kaks juuri näin lämmin ja menimme Kaisaniemen puistoon istumaan. Kaipaan maaliskuun hitaasti lämpiävää valoa. Nyt kaikki kävi ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Toisaalta on myönnettävä, että tämä on ihanaa: kuuma auringonpaiste, kankaanpainanta parvekkeella, lounas terassilla. Näitä päiviä on edessä vielä monta. 

Naistenpäivä

Torstaina oli 8.3. eli naistenpäivä. Täällä se on suurehko tapaus, kuten ymmärtääkseni monissa entisissä sosialistisissa maissa. Keskuksessa puhuttiin enimmäkseen äitienpäivästä: en tiedä, onko toukokuun toinen viikonloppu sitten mikään, vai onko äitienpäiviä kaksi. Ja miksi äitienpäivä, kun se muualla on naistenpäivä, ja kun täälläkin kaikkia naisia onniteltiin? Kuulostiko naistenpäivä kuitenkin liikaa Jugoslavialta tai jotenkin vääränlaiselta ideologialta, tai vain lapsille vaikeatajuiselta? Ehkä äitienpäivästä puhumalla yritettiin teroittaa lasten mieliin, kenelle keskuksessa askarreltu paperikukka tulee viedä? Muhamet sanoi, että kosovolaisia ujostuttaa kertoa vievänsä kukkia vaimolle tai tyttöystävälle, äidille vieminen on salonkikelpoisempaa. Lapsilla ei tietenkään puolisoita olekaan.

Äiti Teresa -katu oli keskiviikkona täynnä kukkakauppiaita, ja kukkia tosiaan jaettiin. Itse sain yhdeltä tuutorilta ja yhdeltä lapselta paperikukat ja isäntäperheen tyttäreltä ja isältä kangasruusut. Kolmas kangasruusu, pomon pojalta saatu, unohtui naisten lukutaitoryhmän huoneeseen. Olimme Ruthin kanssa siellä opettamassa kartonkipakkauksista tehtävien lompakoiden ja paperihelminauhojen tekoa. Lopuksi annoimme aikaansaannokset lahjoina toisillemme ja joimme limsaa ja söimme keksejä ja suolatikkuja. Suhtaudun naistenpäivään tai ainakin sen viettotapoihin varauksellisesti: jos sukupuolten välisessä tasa-arvossa on puutteita, joiden vuoksi päivää tarvitaan, niin kukillako ne nyt sitten hyvitetään? Sinänsä oli tietysti kiva, kun oli juhlat. En oikein ymmärrä, mitä teen kahdella kangasruusulla, mutta toisaalta on todettava, että minulla on täällä huomattavasti vähemmän turhaa tavaraa kuin Suomessa. Otin mukaan viulun ja läppärin lisäksi vain yhden matkalaukun, ja vaikka olen ostanut muutaman vaatteen, voitaneen sanoa, että kaikki, mitä yhdeksän kuukauden aikana tarvitsen, mahtuisi kahteen matkalaukkuun. Ja jos en yhdeksän kuukauden aikana tarvitse sen enempää, eikö se tarkoita, etten koskaan tarvitse sen enempää? Ehkä joitain astioita ja siivousvälineitä pitäisi myös olla. Täällä ne tulevat talon puolesta.

Kotona ilonpito jatkui, kun naapurin naiset tulivat käymään ja toivat minulle hopeakoristeisen paidan. Keittiöön ilmaantui toinenkin uusi paita, jonka luulin naapurien tuoneen perheen äidille, mutta vieraiden lähdettyä tämä sanoi, että sekin on minulle. En tiedä, oliko Shpresa ostanut sen minulle vai eikö hän pitänyt naapurien itselleen tuomasta lahjasta, vai kokiko hän, että hänen on annettava minulle jotain, kun naapuritkin antoivat, vai onko hän vain sitä mieltä, että tarvitsen uusia vaatteita. Urime 8 marsi! 

Kuulumisia 2

Äiti ja sisko olivat täällä, ja pidin lomaa lähes koko viime viikon. Yllättävää kyllä, tämä on siten ollut ensimmäinen tavallinen työviikko sitten talviloman, kun koulut olivat sään vuoksi kiinni niin pitkään eivätkä lapset tulleet keskukseenkaan. Ensimmäinen työpäivä oli aivan kamala: lapset eivät tuntuneet ymmärtävän kotitehtävistään yhtikäs mitään, enkä minä ymmärtänyt, miten heitä auttaisin. Olin kärsimätön ja kaikin tavoin huono opettaja. Ensimmäisen aamupäivän jälkeen olisin mieluusti hypännyt vessanpönttöön ja vetänyt itseni alas, mutten voinut tehdä sitäkään, kun vessa ei toiminut. Myöhemmin viikolla alkoi sujua paremmin, kun sain järjestää matikkapelejä ja englantia. Sellaisesta pidän, kun saan suunnitella toimintaa läksyjen ulkopuolelta ja miettiä, mikä auttaisi ymmärtämään myös läksyjä paremmin.

Sää on kovin keväinen eikä lunta ole jäljellä nimeksikään. Saattaa sitä silti vielä ennen kesää tuiskuttaa. Vietän vapaa-aikaa Pristinan vapaaehtoiskerhossa. Tänään askartelemme paperista.

EVS-jaksoa on jäljellä enää kolmannes, kolme kuukautta. Olen ajatellut, että voisin jäädä lukukauden loppuun saakka, joka on juhannuksen tienoilla. Haluaisin vielä saada jotain aikaan.