sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Lähtölaskenta alkaa

EVS-jaksoni päättyy toukokuun lopussa. Sen jälkeen jään oppimiskeskukseen vielä viikoksi, minkä jälkeen matkustelen, minkä jälkeen palaan Suomeen. Ajatus lähdöstä saa silmäni lähes kyyneltymään – en tiedä, selviänkö viimeisestä työpäivästä itkemättä kuin vesiputous.

Tämän viikon teemamme neljäsluokkalaisten kanssa oli Euroopan maat. Tiistaina vuorossa oli Ranska. Kävimme läpi maantieteellisen sijainnin, pääkaupungin ja Jules Massenetin. Kummastakin ryhmästä löytyi lapsia, jotka osasivat ratkaista, kuinka vanhaksi Massenet eli, kun hän syntyi vuonna 1842 ja kuoli vuonna 1912. Lopuksi soitin viululla Massenetin Meditaation. Teos on alkujaan Massenetin oopperasta Thaïs. Useimmat lapset eivät olleet koskaan kuulleet puhuttavan oopperasta, mutta yksi osasi esittää perinteisen sananselityksen: oopperassa lauletaan kovalla äänellä.

Yleisesti ottaen olemme tämän vuoden aikana tulleet paremmiksi keskustyössä. Suunnittelemme toimintaa enemmän ja annamme toisinaan jopa palautetta toisillemme. Kun ajattelee, että keskus on ollut toiminnassa vasta neljä vuotta, työ on todella haastavaa eikä työntekijöistä juuri kenelläkään ole pedagogista koulutusta tai aiempaa kokemusta, olemme mielestäni saavuttaneet paljon. Oma roolini on vakiintunut ja luottamus minun ja muiden työntekijöiden välille syntynyt. Joskus fasilitaattorit jopa kysyvät minulta tuntien aluksi, olenko suunnitellut ryhmälle aktiviteetteja. Sitä paitsi olemme viime aikoina saaneet monta uutta tuutoria, joten nyt on tarvittaessa mahdollista työskennellä vaikka vain yhden tai kahden lapsen kanssa kerrallaan.

Olen oppinut suhtautumaan asioihin rauhallisesti, enkä enää vaivu epätoivoon, jos huomaan kotitehtävät lapselle mahdottomiksi. En voi ratkaista kaikkia lasten opiskeluongelmia, mutta voin auttaa heitä oppimaan vähän enemmän, ymmärtämään kotitehtäviä vähän paremmin ja olemaan itseensä paljon tyytyväisempiä. Viime viikkoina olen harjoitellut kolmasluokkalaisten kanssa erityisesti jakolaskua. Nappuloita jakavien lasten innostunut hihitys ja myhäily oikein ratkaistujen tehtävien äärellä lienevät parasta, mitä olen kokenut missään työpaikassa.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kylässä kylässä

Kävimme sunnuntaina albanianryhmäni kanssa kylässä, Gllocanissa. Söimme mezejä albanianopettajamme miehen perheen kanssa ja keskustelimme albaniaksi. Koimme paljon uutta: raitista ilmaa ja sikoja – gllocanilaiset kun ovat katolisia kristittyjä. Lopuksi istuimme hetken miesten odassa. Oda on talon portin viereen rakennettu erillinen huone, jossa vierailulle tulevien miesten oli tapana istua tupakoimassa, juomassa kahvia ja keskustelemassa tarvitsematta mennä itse taloon, joka oli naisten aluetta. Opettajamme kertoi, ettei naisten perinteisesti ollut sopivaa näyttäytyä pihalla, kun odassa oli miehiä: se tulkittiin yritykseksi houkutella joku miehistä ulos juttusille. Nykyisin odaa ylläpidetään, jos pidetään, lähinnä vanhojen perinteiden muistoksi, ja sen käyttötavat voivat vaihdella. Opettajan miehen perheen odassakin nurkkaan oli pinottu koottavia penkkejä ja pöytä, vaikka perinteisesti odassa istutaan seiniä kiertävillä patjoilla. Sellaisia patjoja on useimmissa näkemissäni kosovolaisissa olohuoneissakin, joko sohvien lisäksi tai niiden sijasta.

Patjoilla kuuluu istua risti-istunnassa, mitä pidetään albaanimiehen oikeana istumatapana. Kuulin albanianopettajaltani seuraavan aiheeseen liittyvän vitsin:
- Amerikkalainen, albaani ja serbi istuivat pöydässä. Montako jalkaa oli pöydän alla?
- Yksi. Amerikkalainen oli nostanut jalkansa viereiselle tuolille. Albaani oli nostanut jalkansa omalle tuolilleen risti-istuntaan. Serbi oli nostanut toisen jalan toisen päälle.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Uutiset


Toivoisin ymmärtäväni albaniankielisiä uutisia. Vielä parempi olisi tietysti ymmärtää serbiankielisiäkin. Juhlapäivistä uutisoinnin yhteydessä mietin aina, mihin sävyyn niistä puhutaan – kaikki kosovolaiset eivät varmasti ole yksimielisiä esimerkiksi Kosovon vapautusarmeijan muistopäivien merkityksestä. Joskus televisiossa näkyy ilta toisensa perään jotain ilmeisen tärkeää, mutta en oikein saa selvää, mitä se on. Pari viikkoa sitten uutisissa näytettiin kuvia kahdesta maassa makaavasta poliisista, joita osoiteltiin aseilla. Albanianopettajani kertoi, että kosovolaiset poliisit oli pidätetty lähellä Serbian rajaa laittomasta aseenkannosta. Opettajani mukaan heitä oli ilmeisesti epäilty rajanylityksestä, mutta koska Serbian näkemyksen mukaan Serbian ja Kosovon välillä ei ole rajaa, ei sellaista syytettä voinut asettaa. Alkuviikosta toisen poliisin tytär kommentoi televisiossa isästään (?) otettua kuvaa, jossa mies jahtasi ihmisiä pyssyllä iloinen virne kasvoillaan. Käsittääkseni esiintyi erimielisyyttä siitä, oliko kuvan mies todella väitetty poliisi: tyttären mukaan ei ollut, ja mies oli kuvassa aivan liian nuorikin. Ehkä ymmärsin oikein, ehkä väärin.

Olen siirtynyt albanianopinnoissani alkeistasolta perustasolle. Sitä juhlistaaksemme matkustamme huomenna albanianryhmämme kanssa kylään puhumaan albaniaa kyläläisten kanssa. ”Kyläläinen”, ”katunare”, on täällä yleinen haukkumanimi; aika leikkisästi sitä työpaikalla käytetään. En tiedä, miksi maalaiset itse kutsuvat itseään.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Tirana

Kävin viime viikonloppuna Tiranassa. Matka alkoi kuudelta lauantaiaamuna Pristinan linja-autoasemalta. Matkustajamäärä sai minibussin kuljettajan hiukan huolestuneen näköiseksi, mutta lopulta kaikki saatiin mahtumaan mukaan, yksi auton takaosaan matkalaukkujen päälle ja yksi seisomapaikalle oven viereen. Tämän jälkeen tienposkesta löytyi vielä matkustaja, joka halusi välttämättömyyden pakolla mukaan, ja sopu sijaa antoi. Tiivis kontakti kanssamatkustajiin nostatti yhteishenkeä, ja linja-autossa oli tunnelmaa. Näin matkattiin Prizreniin saakka, jossa siirryimme suurempaan linja-autoon.

Albaniassa matkailuun tuo haastetta se, ettei maassa ole linja-autoasemia. Tiranassa kansainväliset bussit saapuvat ja lähtevät onneksi keskeiseltä paikalta kansallismuseon takaa, turistitoimiston vierestä. Museon toisella puolella avautuu Skënderbeun aukio. Ratsastajapatsaalla on hallussaan komeampi nurmikenttä kuin Mannerheimillä koskaan. Sitä paitsi kentälle astuminen on kiellettyä, mikä kävi ilmi siellä kirmanneen perheen ja poliisin välisestä keskustelusta.

Skënderbeu (1405–1468) – oikealta nimeltään Gjergj Kastrioti – on albaanien kansallissankari, jonka patsaita on muuallakin, myös Pristinassa. Skënderbeu oli ottomaanien vassaaliruhtinas Krujassa, Pohjois-Albaniassa. Hänet kasvatettiin sulttaanin hovissa, missä hän sai sotilaskoulutuksen. Vuonna 1443 ottomaanit kärsivät vakavan tappion Serbiassa. Skënderbeu käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän onnistui yhdistämään Pohjois-Albanian klaanit taisteluun ottomaaneja vastaan ja saamaan vallan albaanien käsiin vuosikymmenten ajaksi. Nyky-Albanian punamusta kotkalippukin oli alkujaan Skënderbeun suvun tunnus.

Alla Skënderbeu, kansallismuseo ja kaupungin laidalla kohoavalta Dajt-vuorelta avautuva näkymä.