Uutiset

Toivoisin ymmärtäväni albaniankielisiä uutisia. Vielä parempi olisi tietysti ymmärtää serbiankielisiäkin. Juhlapäivistä uutisoinnin yhteydessä mietin aina, mihin sävyyn niistä puhutaan – kaikki kosovolaiset eivät varmasti ole yksimielisiä esimerkiksi Kosovon vapautusarmeijan muistopäivien merkityksestä. Joskus televisiossa näkyy ilta toisensa perään jotain ilmeisen tärkeää, mutta en oikein saa selvää, mitä se on. Pari viikkoa sitten uutisissa näytettiin kuvia kahdesta maassa makaavasta poliisista, joita osoiteltiin aseilla. Albanianopettajani kertoi, että kosovolaiset poliisit oli pidätetty lähellä Serbian rajaa laittomasta aseenkannosta. Opettajani mukaan heitä oli ilmeisesti epäilty rajanylityksestä, mutta koska Serbian näkemyksen mukaan Serbian ja Kosovon välillä ei ole rajaa, ei sellaista syytettä voinut asettaa. Alkuviikosta toisen poliisin tytär kommentoi televisiossa isästään (?) otettua kuvaa, jossa mies jahtasi ihmisiä pyssyllä iloinen virne kasvoillaan. Käsittääkseni esiintyi erimielisyyttä siitä, oliko kuvan mies todella väitetty poliisi: tyttären mukaan ei ollut, ja mies oli kuvassa aivan liian nuorikin. Ehkä ymmärsin oikein, ehkä väärin.

Olen siirtynyt albanianopinnoissani alkeistasolta perustasolle. Sitä juhlistaaksemme matkustamme huomenna albanianryhmämme kanssa kylään puhumaan albaniaa kyläläisten kanssa. ”Kyläläinen”, ”katunare”, on täällä yleinen haukkumanimi; aika leikkisästi sitä työpaikalla käytetään. En tiedä, miksi maalaiset itse kutsuvat itseään.

Itsenäisyyspäivä

Eilen Kosovo juhli nelivuotista itsenäisyyttään. Pristina oli täynnä Kosovon, Albanian ja Yhdysvaltain lippuja kantavia ihmisiä, ja olipa myynnissä Saksankin lippuja. Minusta Albanian lippujen huiskuttelu oli tässä tilanteessa kauhean mautonta.  Kosovo itsenäistyi, koska aikanaan sorretussa asemassa olleet albaanit halusivat vapautua Serbian ikeen alta, mutta jos tässä nyt meinataan olla itsenäistä valtiota, valtiollisen ilonpidon pitäisi olla yhtäläisesti kaikkia varten.  Olisikohan Serbian lipun viemisestä juhlallisuuksiin saanut turpiinsa? Tai romani- tai ashkalilipun?

Kaupungin järjestämät koristukset Äiti Teresa -kadulla olivat pelkkiä Kosovon lippuja. Katukylteissä yritetään kädenojennusta serbien suuntaan, mutta serbiankieliset versiot on usein sotkettu. Pois pakkoserbia -aktivistit asialla – paitsi ettei Kosovon kouluissa ole pakkoserbiaa.

Maanantai

Vietin maanantain tavalliseen tapaan serbiankielisessä ohjelmassa, jossa opiskelee kolmisenkymmentä 3–14-vuotiasta lasta. Koska ryhmässä opiskellaan serbiaksi, käytetään kaupungistakin serbiankielistä nimeä Kosovo Polje. Keskuksemme albaniankielisen ohjelman lapset ovat etniseltä taustaltaan pääosin ashkaleja, kun taas serbiankielisessä ryhmässä opiskelee romanilapsia. Heistä monen äidinkieli on romanikieli, mutta etukäteen kuvittelin useimpien kotona käytettävän myös serbiaa. Yllätyksekseni huomasin lasten juttelevan keskenään albaniaksi ja ohjaajankin käyttävän silloin tällöin albaniaa tullakseen paremmin ymmärretyksi. Kysyin asiasta ohjaajalta, ja tämä vahvisti useimpien Kosovo Poljen romanien osaavan albaniaa huomattavasti serbiaa paremmin.

Albaniankielisen lapsen kouluttaminen serbiaksi tuntuu kummaliselta: ikään kuin koulussa ei muutoinkin olisi kyllin vaikeaa! Siihen on kuitenkin niin poliittisia, taloudellisia kuin käytännöllisiäkin syitä. 1990-luvulla romanit hyötyivät vahvasta serbivallasta, ja heitä palkattiin valtion laitoksista irtisanottujen albaanien tilalle. Sodan jälkeen 2000-luvun taitteessa romanit joutuivat serbien tavoin albaanien koston uhreiksi, ja monet ajettiin kodeistaan. Siksi monet jopa niistä romaneista, jotka kielensä ja uskontonsa puolesta ovat kulttuurisesti lähempänä albaaneja, kokevat serbit liittolaisikseen. Perheet myös arvelevat lasten kohtaavan serbiankielisessä koulussa vähemmän syrjintää kuin albaniankielisessä. Sitä paitsi albaniankieliset koulut ovat hirvittävän täysiä – olen kuullut huhuja mitä kummallisimmista tekosyistä, joiden varjolla koulut yrittävät välttyä ottamasta lasta oppilaaksi.

Kosovon serbikouluja hallinnoidaan Belgradista, ja ne noudattavat serbialaista opetussuunnitelmaa ja muita sääntöjä. Kenties houkuttelevin serbialaisista käytännöistä on, että vähävaraiset perheet saavat taloudellista tukea, jos lapsi käy koulua säännöllisesti. Siksi lasten kouluttaminen serbiaksi kannattaa. Osasyynä ovat uskoakseni myös perheen perinteet; serbikoulu on tuttu.

Koulut ovat vain yksi esimerkki Kosovon rinnakkaisista instituutioista. Maassa toimii edelleen Kosovon oman postilaitoksen lisäksi myös Serbian postilaitos, ja serbienemmistöisillä alueilla rahayksikkönä käytetään Serbian dinaaria. Kosovon poliisilla ei Pohjois-Kosovossa ole käytännössä toimivaltaa, vaikkakin asiasta on syksyn mittaan käyty kiivasta keskustelua. Myös Kosovon ja (muun) Serbian välisten raja-asemien hallinnasta on väännetty kättä, ja Serbian ja Kosovon välillä matkaavat joutuivat alkusyksystä ottamaan tiesulut huomioon matkasuunnitelmia tehdessään.

Olen kuullut Kosovon etnisten ryhmien välisestä kaunasta paljon mutta nähnyt sitä vähän. Torilla käydessämme työtoveri selitti, että albaanien ja serbien osastot ovat erillään, koska he vihaavat toisiaan. Olen pari kertaa ollut tilanteessa, jossa serbi tai romani valehtelee etnisen taustansa, ja Dosta! -kampanjan avajaisissa meitä kiellettiin päästämästä nuoria yksin ulos romanikieltä tai serbiaa puhumaan ja järjestyshäiriöitä aiheuttamaan. Tiedän, että Fushë Kosovassakin on ollut väkivaltaisuuksia: maaliskuun 2004 mellakoissa poltettiin serbialainen sairaala ja koulu, ortodoksinen kirkko ja 106 serbien omistamaa taloa, ja useita ihmisiä pahoinpideltiin, joten kaipa olisi ihme, jos kaikki vain kahdeksaa vuotta myöhemmin olisi täysin harmonista. Olen kuitenkin viettänyt vapaa-aikaa monietnisessä seurapiirissä, ja jopa historiasta on keskusteltu ystävällisessä hengessä. Toisaalta meille on kerrottu, että sellainen on mahdollista vain Balkan Sunflowersin suojissa. Tiedä sitten häntä.

Juhlapäiviä

Tänään on Albanian lipun päivä ja vapaata. Onneksi työskentelen albaniankielisessä keskuksessa – serbit eivät ole päivästä likikään yhtä innoissaan. Eivät tosin kaikki ashkalitkaan: illallispöydässä katsoessamme juhlallisuuksia televisiosta isäntäperheeni äiti totesi spontaanisti serbien olevan paljon albaaneja parempia. Väitettä seurannutta selitystä en oikein ymmärtänyt, mutta jotenkin se liittyi sotaan. Syytä voi arvailla esimerkiksi tänään lukemani opuksen pohjalta. Has Peacebuilding Made a Difference in Kosovo? kertoo, että 2000-luvun alkuvuosina albaanien taholta koetun väkivallan uhka kohdistui Fushë Kosovassa serbien lisäksi ashkaleihin. Väkivalta saatiin kuitenkin estettyä, ja Fushë Kosovaa pidettiin rauhanomaisen rinnakkaiselon mallikaupunkina ennen maaliskuuta 2004, josta kirjoitan joskus toiste.

Ajateltiinpa perheissä albaaneista mitä tahansa, ashkalit ovat albaniankielisiä ja käyvät albaniankielistä koulua. Torstaina ja perjantaina lähes kaikilla lapsilla oli läksynä Albanian lipun piirtäminen. Lippu on aika monimutkainen, ja vaati jonkin verran vakuuttelua saada lapset ymmärtämään, etten aio piirtää sitä heidän puolestaan.

Pristinassa oli tänään juhlatunnelma: Äiti Teresa -kävelykatu oli koristeltu valoin ja Albanian lipuin, ja siellä oli markkinat ja kansantanssiesityksiä. Myynnissä oli Albanian ja Kosovon ja Yhdysvaltain lippuja. Itse ostin vain Fushë Kosovalaisten naisten tekemää saippuaa. Saippuanteko on osa The Ideas Partnershipin toimintaa – järjestö myös auttaa vähemmistölapsia pääsemään kouluun, ja monet Balkan Sunflowersin oppimiskeskuksenkin lapsista ovat aloittaneet opintiensä siellä.

Torstaina vietimme kiitospäivää Balkan Sunflowersin talossa. Kiitos ja ylistys yhdysvaltalaiselle koordinaattorille: ruoka oli mahtavaa. Äiti Teresa -katu oli tuolloinkin koristeltu, tällä kertaa Yhdysvaltain lipuin. Ruth totesi, että Kosovo lienee Yhdysvaltain lisäksi maailman ainoa paikka jossa Yhdysvaltain lippua käytetään niin paljon, siis muihin kuin polttamistarkoituksiin.  Yhdysvaltain lipun heiluttaminen lienee Kosovon albaaneille jonkinlainen isänmaallisen kiitollisuuden osoitus, onhan Yhdysvallat tukenut monin tavoin Kosovon rauhanprosessia ja myöhemmin itsenäistymistä Serbiasta.  TV-mainoksissa taas näkee joskus laadun takeena tekstin ”produkt Amerikane”.

Skopjesta

Lauantaina teurastettiin kolme kanaa. Kuulin siitä Balkan Sunflowersin koordinaattorilta – me olimme Ruthin ja Peterin kanssa Makedoniassa Skopjessa. Tuttava nimitti Skopjea kansallismielisten Disneylandiksi, ja patsaita tosiaan riitti. Oli mahtipontisia:

yllättäviä:

ja hauskoja:

Suurin patsas – Aleksanteri Suurta esittävä – on Ilta-Sanomien mukaan viralliselta nimeltään Soturi ratsailla. Kenties nimi on valittu varovaisesti siksi, että Makedonian ja Kreikan välillä käydään katkeraa kiistaa siitä, ketkä saavat ylpeillä Aleksanteri Suuren ja muinaisen Makedonian valtakunnan perinnöllä. Aleksanteri syntyi nykyisen Kreikan alueella, mutta koska hänen valtakuntansa nimi oli Makedonia, nykymakedonialaiset pitävät häntä omana kansallissankarinaan. Tätä Kreikka ei hyväksy, ja vaatii nykyisestä Makedonian tasavallasta käytettävän nimeä Former Yugoslavian Republic of Macedonia, FYROM. Minna Raskun artikkeli aiheesta on luettavissa täällä. Kushtrimilta kuulin myös, että koska Aleksanterin äiti oli illyrialainen ja albaanit pitävät itseään illyrialaisten jälkeläisinä, myös Albania ja muiden maiden albaanit pyrkivät osille, kun Aleksanterin kunniaa jaetaan.

Tuoreempi kansallissankari on Agnes Gonxha Bojaxhiu eli Äiti Teresa, joka syntyi Skopjessa vuonna 1910. Olin kuvitellut hänen olleen kotoisin Prizrenistä – näin kosovolainen tuttava kertoi – mutta Skopjessa opin, että Prizrenistä tulikin vain Gonxhan äiti. Siitä huolimatta Äiti Teresa on mitä ilmeisimmin tärkeä kosovolaisille, ja hänen mukaansa on nimetty kävelykatu, jota vartioi Äiti Teresan patsas:

Skopjessa kävimme Äiti Teresan muistolle omistetussa talossa, jossa on museo ja kappeli.

Vanha kotitalo on purettu, mutta paikka on merkitty muistolaatoin. Vierailimme myös Mustafa Pashan moskeijassa (vau) ja basaarissa (nam).

Lauantai-illaksi palasimme Pristinaan, pirskatin kylmään BSF-taloon. Ilma on jäähtynyt vauhdilla. Onneksi oppimiskeskuksessa on kamina, joka sytytettiin ensimmäistä kertaa eilen. On viihtyisää kokoontua sen ääreen lämmittelemään. Ilokseni löysin Fushë Kosovasta käytetyn tavaran kaupan ja sieltä oikein kivat talvikengät. Lämpökerrastolle ja muille talvivaatteillekin tulee nyt käyttöä.

RAE

Balkan Sunflowersin oppimiskeskukset on suunnattu alueen marginalisoituihin vähemmistöihin kuuluville lapsille eli romaneille, ashkaleille ja egyptiläisille. Erityisesti Kosovon egyptiläisten olemassaolo on herättänyt hämmennystä kaikissa, joille olen asiasta kertonut. Hämmentävää se on minullekin. Monet, erityisesti romanit, pitävät sekä egyptiläisiä että ashkaleja romaneina, jotka yrittävät kiistää alkuperänsä. Ashkalien ja egyptiläisten mukaan taas heitä yritetään vastoin tahtoaan sulauttaa romaniväestöön, eikä heidän identiteettiään kunnioiteta. Tästä esimerkkinä on pidetty lyhennettä RAE – romanit, ashkalit ja egyptiläiset – itse valitsin sen tekstini otsikoksi herättääkseni lukijan uteliaisuuden sitä kohtaan, mitä aion kirjoittaa rakeista. Myöskään ashkalien ja egyptiläisten väliset suhteet eivät ole ongelmattomat: egyptiläisten mukaan ashkalit kuuluvat oikeastaan heihin, mitä tulkintaa ashkalit eivät hyväksy. Albaanit pitävät ashkaleja albaaneina tai albanialaistuneina romaneina, kun taas Serbian entisen presidentin Slobodan Miloševićin mukaan suuri osa Kosovon albaaneista on itse asiassa egyptiläisiä.

Edellä sanotun perusteella lienee selvää ainakin se, että etnisillä identiteeteillä on Kosovon politiikassa suuri merkitys. Ryhmien väliset kokosuhteet ovat olleet tarkastelun kohteina esimerkiksi argumentoitaessa Kosovon itsenäisyyden puolesta tai sitä vastaan. Identiteettien sisäpoliittinen painoarvo palautuu ainakin osittain Jugoslaviaan, jossa paikkoja valtionhallinnossa ja yliopistoissa jaettiin etnisten kiintiöiden mukaan. Virkamiehillä oli myös taipumus suosia oman etnisen ryhmänsä jäseniä. Tämän vuoksi kukin ryhmä pyrki kasvamaan mahdollisimman suureksi, ja yksilöille oli eduksi samastua suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin ryhmiin.

Romanit eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan joukko toisistaan suurestikin poikkeavia ryhmiä. Syntyperä ei aina ole ollut romaniudessa olennaista: on väitetty, että ’mustalainen’ on perinteisesti ollut yleisnimitys järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella elävälle henkilölle. Romaniryhmien keskuudessa on ainakin keskiajalta saakka elänyt tarinoita egyptiläisestä alkuperästä – esimerkiksi englanninkielen sana ’gypsy’ on johdettu egyptiläistä tarkoittavasta sanasta. 1970-luvulta alkaen egyptiläisiksi itsensä kokevat jugoslavialaiset ryhtyivät ajamaan egyptiläistä viralliseksi vaihtoehdoksi väestönlaskentakaavakkeiden etnisiin ryhmiin. Vuoden 1991 väestönlaskennassa he saivatkin tahtonsa läpi, joskin väestönlaskenta jäi kesken Jugoslavian hajoamisen vuoksi. 1990-luvun alkuvuosina perustettiin myös useita egyptiläisyhdistyksiä.

Minut rokottanut terveydenhoitaja totesi, että egyptiläisten maahanmuuttajien koulunkäynnin tukeminen on varmasti tärkeää varsinkin nyt, kun valta Egyptissä on vaihtumassa. Ilmeisesti Balkanin egyptiläiset pitävätkin itseään tietynlaisina n:nnen polven maahanmuuttajina, jotka harmikseen ovat unohtaneet suuren osan alkuperäisestä egyptiläisestä kulttuuristaan – Ger Duijzings kertoo kirjassaan Religion and the Politics of Identity in Kosovo, että kaikki heistä eivät esimerkiksi pidä albaniaa äidinkielenään, vaan vain ”kotikielenään”. Myös egyptiläisten tavoista harjoittaa islamin uskoa on löydetty yhtäläisyyksiä koptikristillisyyden ja esikristillisen egyptiläisen uskonnollisuuden kanssa.

Duijzings selittää egyptiläisten järjestäytymistä poliittisten valtasuhteiden muutoksilla. Albaanienemmistöisen Kosovon nauttiessa Jugoslavian aikaisesta itsehallinnosta albaaniksi ilmoittautuminen merkitsi romaneille esimerkiksi parempia työllistymismahdollisuuksia. Albaanien on myös väitetty käyttäneen tätä aktiivisesti hyväkseen pyrkiessään kasvattamaan ryhmänsä kokoa. Kun Slobodan Milošević peruutti Kosovon itsehallinnon 1980-luvun lopulla, albaanien olo kävi tukalaksi: serbit erottivat heitä työpaikoistaan ja palkkasivat romaneja tilalle.  Romaniksi palaaminen ei kuitenkaan ollut riittävän houkuttelevaa, joten paikallistasolla elänyt egyptiläisidentiteetti sai tuulta alleen. Egyptiläiset saivat myös tukea sekä Serbiassa että Makedoniassa.

Ashkalien alkuperästä kerrotaan ainakin kolmea erilaista tarinaa. Ensimmäisen mukaan ashkalit saapuivat Balkanille Iranista 300-luvulla. Toisen tarinan mukaan heidän alkukotinsa on muinaisessa Roomassa, kun taas kolmannet uskovat heidän saapuneen palestiinalaisesta Askalonin kaupungista.  Ulkopuoliset pitävät ashkaleita tavallisesti albanialaistuneina romaneina. He puhuvat äidinkielenään albaniaa, ja heidät on perinteisesti luettu joko albaaneiksi tai romaneiksi tilanteesta riippuen. Elena Marushiakovan ja muiden mukaan ashkalien olemassaolo nousi yleiseen tietoisuuteen Kosovon sodan jälkimainingeissa 2000-luvun taitteessa. Wikipedia pitää ashkalien esiinmarssin syynä halua erottautua romaneista, jotka olivat serbisympatioidensa vuoksi Kosovossa huonossa maineessa. Tämä ei kuitenkaan auttanut: ashkaleita karkotettiin kodeistaan romanien tavoin, ja monet heistä elävät edelleen maan sisäisinä pakolaisina.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten Kosovon itsenäistyminen on vaikuttanut pienten etnisten ryhmien suosioon. Joka tapauksessa ashkalien ja egyptiläisten itseymmärrys poikkeaa huomattavasti tutkijoiden heistä esittämistä otaksumista.