Lumileikkejä

Lauantain vastaisena yönä satoi reilusti lunta. Aamupäivällä koko naapurusto tuntui olevan tavallista touhukkaammalla tuulella: oma kuopuksemme peuhasi hangessa pelkissä pitkissä kalsareissa ja villapaidassa, ja naapurin perheen naisväki oli kadulla lumisotasilla. Kanat olivat hupaisa näky kinoksissa kahlatessaan.

Aloitin päivän lumileikit rakentamalla lumilyhdyn. Sellainen ei ilmeisesti ole täällä tapana, sillä puuhani nähdessään Erdisan juoksi kadulle ja palasi hetken kuluttua mukanaan joukko lapsia, jotka tahtoivat osallistua ”pingviinien talon” rakentamiseen. Sen jälkeen seurasin Ensarin ja hänen serkkunsa lumisotaa, lapioin lunta lasten kanssa ja osallistuin hetken naapurin poikien lumipallotteluun rauniotalojen liepeillä. Lumi ei sinänsä ole Kosovossa harvinaista: Peter kertoi, että Shtimessä saa kahlata polviaan myöten, ja uutisten mukaan tiet ovat Prizrenissä olleet tukossa. On lumesta harmia täälläkin: uskon, että sää liittyy jotenkin siihen, että sähköt ovat meillä olleet lauantaista saakka lähes poikki. Iltojen viettäminen perheen kanssa pimeässä istuen on omalla tavallaan meditatiivista. Keittiöön tosin saadaan virtaa paremmin kuin muihin huoneisiin. Joku omatekoinen viritelmä siihen liittyy.

Lauantai-iltapäivänä leivoin perheen äidin kanssa pitaa. Tässä ohje:

PERUNAPITA

Taikina: jauhoja, vettä ja suolaa sopivassa suhteessa

Täyte: raastettuja perunoita ja sipuli, mausteina suolaa ja pippuria

Voiteluun öljyä

Pyöritä taikinasta palloja ja kaulitse ne lätyiksi. Valele lätyt öljyllä, levitä käsin. Nosta aina kaksi lättyä päällekkäin öljypuolet vastakkain. Venytä tuplalätyt yksi kerrallaan pyyheliinan päällä – ilmassa roikottaminen auttaa. Venytä reunoja myöten mahdollisimman ohueksi. Levitä täytettä kaaren muotoon lätyn reunan tuntumaan hiukan yli puolikaaren matkalle. Käännä lätyn reunaa kaaren keskikohdasta vähän täytteen päälle ja nosta pyyheliinan reunaa hitaasti: taikina kiertyy rullalle. Asettele taikinarulla öljyllä voideltuun vuokaan spiraalin muotoon. Seuraava taikinarulla jatkaa spiraalia. Ripottele vielä päälle öljyä. Paista puu-uunissa puoli tuntia ja rapiat.

Myös kaali ja fetajuusto ovat hyviä täytteitä.

Kotisunnuntai

Vietän sunnuntaita Fushë Kosovassa. Tarkoitus oli olla koko viikonloppu Pristinassa, mutta Balkan Sunflowersin naapurissa oleva pubi ei ole maksanut sähkölaskuaan. Heiltä oli tarkoitus katkaista sähköt, mutta vahingossa ne katkaistiinkin BSF-talosta. Siispä meillä ei ollut keittomahdollisuutta, lämmitystä, sähkövaloa, lämmintä vettä eikä internetiä, mutta naapurista kuuluva musiikki jatkui keskeytyksettä. Koska oli viikonloppu, sähköyhtiö kieltäytyi korjaamasta virhettä. Tapaus kirvoitti minusta ensimmäisen tällaista-ei-kyllä-Suomessa-tapahtuisi -reaktion, jota jälkeenpäin häpesin. No, kotona Fushëssa on kaikki paremmin. Sähkökatkotkaan eivät niin haittaa, koska perheellä on paitsi kaasukeitin ja pieni siirreltävä kaasu-uuni, myös pari puuliettä sekä aiemmin kuvaamiani ladattavia sähkölamppuja.

Ruokailujärjestys on perheessä jossain määrin erilainen kuin mihin olen tottunut. Kun Suomessa aterioin perheeni kanssa, pöydän keskellä on kattila, josta jokainen kauhoo lautaselleen sopivan annoksen. Täällä perheen äiti tuo pöytään muutamia lautasellisia ruokaa, joiden ääreen osa perheestä istuutuu. Kun ensimmäisessä vuorossa ruokaileva perheenjäsen on syönyt kyllikseen, hän luovuttaa paikkansa seuraavalle, joka jatkaa lautasen tyhjentämistä siitä, mihin edellinen jäi. Tähteet viedään kissoille. En ole nähnyt koko perheen syövän yhdessä, eikä keittiössä ole kaikille tuolejakaan.

Aluksi olin hiukan epävarma siitä, kuinka suuri osa ruoasta on tarkoitettu minun syötäväkseni. Pian huomasin, että ruokaa on yllin kyllin, eikä minun eikä Ruthin odoteta jättävän lautasillemme mitään. Ainoastaan salaattilautanen on meille yhteinen. Lautasellisia tunnutaankin jaettavan lähinnä siksi, etteivät kaikki mahdu pöydän ääreen kerralla. Esimerkiksi tänään, kun söimme lounasta Shpresan ja Erduanin kanssa kolmisin, kaikilla oli oma lautanen.

Etukäteen minua peloteltiin kosovolaisella lihaa lihan kanssa -ruokavaliolla. Kasvisruokavaliota olisi kieltämättä hankala noudattaa, sillä esimerkiksi pavut keitetään usein kananrasvassa. Meillä ei kuitenkaan ole lihaa joka aterialla, eikä lihankulutus yleisesti ottaen näytä olevan ainakaan suomalaista keskiarvoa suurempaa.

Tottumusta

Ruth tekee lähtöä Pristinaan. Ensi yöstä tulee ensimmäinen viiteen ja puoleen viikkoon, jonka vietän yksin omassa huoneessani. On hämmästyttävää, miten nopeasti asioihin tottuu. Jaettu tila tuntuu jo täysin luonnolliselta, samoin kuin se, että joku muu valmistaa ateriani ja päättää, mihin aikaan syödään. Kahvista en ole ennen pitänyt – nyt tiedän syyksi sen, ettei siinä ole ollut riittävästi sokeria. Juomat ovat täällä makeampia ja ruoat suolaisempia, rasvaisempia ja ennen kaikkea lihaisempia kuin mitä kotona söisin. Syön kaikkea sujuvammin kuin etukäteen uskoinkaan. Ainoastaan keskuksessa suola on pari kertaa saanut suun polttelemaan. Ennen haistoin tupakan metrien päähän, nykyisin en välttämättä huomaa, vaikka joku polttaisi samassa huoneessa. Olen silti iloinen, etteivät perheenjäsenet tupakoi.

En toki voi väittää täysin tottuneeni talon saati maan tapoihin. Vaivaannun hitusen, kun sohvalle istuttuani eteeni tuodaan pikkupöytä ja teelasi, ja tunnen oloni epävarmaksi sen suhteen, mihin kotitöihin voin osallistua ja millä tavoin. Koen edelleen olevani toisten kodissa ja vähän varpaillani – muuta ei kai kolmen viikon jälkeen voi odottaakaan. Etukäteen toivoin säännöllistä tiski- ja imurointivuoroa, jotta tietäisin velvollisuuteni, mutta sellaisia ei selvästikään ole luvassa. Olemme Ruthin kanssa sentään saavuttaneet tuttavallisuuden tason, jolla voimme pestä omat aamiaisastiamme ilman, että kukaan vastustelee.

Työviikko oli lyhyt: sairastin tiistain ja keskiviikon kotona. Nyt flunssa on menossa menojaan. Keskuksen lapsistakin suuri osa röhii, ja tänään monet olivat poissa. Lapsille neuvotaan keskuksessa käsienpesua, mutta milläs peset, kun vettä ei tule. Vedenjakelu ilmeisesti vaihtelee alueittain, tai sitten vesikatkot ajoitetaan arkipäiviin, sillä kotona vettä on tullut aina, kun olen vääntänyt hanasta, kun taas keskuksessa koko päivän kestäviä katkoksia on useammin kuin kerran viikossa. Ja kun lapsia on yli kaksisataa ja vessoja kolme, eikä vessoja voida vetää koko päivänä… no niin. Onneksi kukin lapsi viettää keskuksessa vain puolitoista tuntia päivässä, eivätkä useimmat käy vessassa. Itsekin yritän juoda työpäivän aikana mahdollisimman vähän.

Sähköä saadaan Fushë Kosovassa hyvin. Olen kokenut vain pari lyhyttä katkoa, joiden varalle perheellä on aivan nerokas lamppu. Se kytketään pistorasiaan, ja se syttyy, kun lakkaa saamasta virtaa. En ole kuunaan nähnyt nokkelampaa. Lampun saa myös pois päältä, joten sähkökatkon aikanakaan ei ole pakko olla valoisassa.

Sairauteni vuoksi minulle tervehdittäessä esitettävä kysymys ”A je e lodhur?” (Oletko väsynyt?) on vaihtunut muotoon ”A je e mirë?” (Voitko hyvin?) Eilen sain huolestuneelta lapselta myös ohjeita siitä, mitä flunssaisena kannattaa juoda. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut itse noudattanut niitä, koskapa oli tänään poissa.

Aluksi luulin, että väsymyksestäni kysellään niin taajaan siksi, että se on harvoja kysymyksiä, joihin osaan vastata. Sittemmin minulle on selvinnyt, että syy-seuraussuhde on päinvastainen: kysymys oli albanian oppikirjan alussa siksi, että sitä käytetään paljon.

Syksy on tulossa – tai kaiketi on jo täällä, vaikken itselleni vieraansorttista vuodenajan vaihtumista oikein osaakaan tulkita. Iltapäivisin saattaa yhä olla lähes helteistä, mutta aamut ovat hyvin viileitä.

Päivänlasku on täällä lyhyt. Alla iltarusko ja ikkunaverhon varjo seinällä.