sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kotisunnuntai


Vietän sunnuntaita Fushë Kosovassa. Tarkoitus oli olla koko viikonloppu Pristinassa, mutta Balkan Sunflowersin naapurissa oleva pubi ei ole maksanut sähkölaskuaan. Heiltä oli tarkoitus katkaista sähköt, mutta vahingossa ne katkaistiinkin BSF-talosta. Siispä meillä ei ollut keittomahdollisuutta, lämmitystä, sähkövaloa, lämmintä vettä eikä internetiä, mutta naapurista kuuluva musiikki jatkui keskeytyksettä. Koska oli viikonloppu, sähköyhtiö kieltäytyi korjaamasta virhettä. Tapaus kirvoitti minusta ensimmäisen tällaista-ei-kyllä-Suomessa-tapahtuisi -reaktion, jota jälkeenpäin häpesin. No, kotona Fushëssa on kaikki paremmin. Sähkökatkotkaan eivät niin haittaa, koska perheellä on paitsi kaasukeitin ja pieni siirreltävä kaasu-uuni, myös pari puuliettä sekä aiemmin kuvaamiani ladattavia sähkölamppuja.

Ruokailujärjestys on perheessä jossain määrin erilainen kuin mihin olen tottunut. Kun Suomessa aterioin perheeni kanssa, pöydän keskellä on kattila, josta jokainen kauhoo lautaselleen sopivan annoksen. Täällä perheen äiti tuo pöytään muutamia lautasellisia ruokaa, joiden ääreen osa perheestä istuutuu. Kun ensimmäisessä vuorossa ruokaileva perheenjäsen on syönyt kyllikseen, hän luovuttaa paikkansa seuraavalle, joka jatkaa lautasen tyhjentämistä siitä, mihin edellinen jäi. Tähteet viedään kissoille. En ole nähnyt koko perheen syövän yhdessä, eikä keittiössä ole kaikille tuolejakaan.

Aluksi olin hiukan epävarma siitä, kuinka suuri osa ruoasta on tarkoitettu minun syötäväkseni. Pian huomasin, että ruokaa on yllin kyllin, eikä minun eikä Ruthin odoteta jättävän lautasillemme mitään. Ainoastaan salaattilautanen on meille yhteinen. Lautasellisia tunnutaankin jaettavan lähinnä siksi, etteivät kaikki mahdu pöydän ääreen kerralla. Esimerkiksi tänään, kun söimme lounasta Shpresan ja Erduanin kanssa kolmisin, kaikilla oli oma lautanen.

Etukäteen minua peloteltiin kosovolaisella lihaa lihan kanssa -ruokavaliolla. Kasvisruokavaliota olisi kieltämättä hankala noudattaa, sillä esimerkiksi pavut keitetään usein kananrasvassa. Meillä ei kuitenkaan ole lihaa joka aterialla, eikä lihankulutus yleisesti ottaen näytä olevan ainakaan suomalaista keskiarvoa suurempaa.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Uutta arkea


Maanantaina makuuhuoneeseemme asennettiin kamina. Yllätys oli huolella suunniteltu: olimme Ruthin kanssa puolisen tuntia alakerrassa, ja huoneeseen palatessamme siellä oli kamina, kaminassa tuli ja sänkyihin vaihdettu huovat lakanoiden tilalle. Tosin nyt, kun ei vielä ole kovin kylmä, käytämme päivittäiseen lämmitykseen sähkölämmitintä. Kytkemme sen päälle tunniksi tai pariksi ennen nukkumaanmenoa, ja aamulla herätessä hetkeksi.

Tänään keittiöönkin tuotiin puuliesi. Se haettiin varastosta, pestiin ulkona ja kannettiin sisään. Seinissä olevat horminreiät avattiin ja hormi asennettiin paikoilleen. Hyvin se lämmittää, sekä ihmiset että teen. Hormissa tosin on kuulemma jotain vikaa, joten Mema aikoo huomenna ostoksille. Ehkä se on vain liian lyhyt – hellaa jouduttiin korottamaan tiilien avulla.

Oppimiskeskuksessa etsin yhä paikkaani. Tavallisestihan työntekijällä on uuteen työpaikkaan tullessaan määritellyt työtehtävät. Toki ne voivat muokkautua uuden ihmisen osaamisen mukaan, mutta ainakin pomo on lukenut työntekijän hakemuksen ja tämän taitojen hyödyntämiseksi on olemassa jonkinlainen suunnitelma. Näin ei ole asiain laita tällä kertaa. Minusta ja Ruthista ei keskuksessa tiedetty etukäteen muuta kuin että olemme tulossa, enkä usko Balkan Sunflowersin tekemän EVS-hankesuunnitelmankaan olevan henkilökunnalle tuttu. Paljon riippuu siis omasta aloitekyvystämme ja taidostamme vakuuttaa muut suunnitelmiemme oivallisuudesta. Etukäteen odotin kokousta, jossa laadittaisiin suunnitelma, jota voisin noudattaa, mutta niin eivät asiat toimi. Yritän siis hivuttautua toimeliaaksi ja luottamusta nauttivaksi henkilökunnan jäseneksi pikku hiljaa. Toistaiseksi olen enimmäkseen auttanut läksyissä, mutta koen, että voisin olla paremmin hyödyksi, jos voisin itse suunnitella toimintaa, jossa albanian kieli ei olisi niin keskeisellä sijalla. Toki vieraskielinen läksyapulainenkin voi olla hyvä tai huono vieraskielinen läksyapulainen, ja olen jo oppinut paljon, erityisesti lapsista ja kunkin taidoista ja mieltymyksistä. Ja viime perjantaina soitin viulua. Se ainakin oli menestys.

Yritän parhaani mukaan ymmärtää keskuksen sisäistä kommunikaatiotapaa. Jos ehdotan jotain, minulle ei välttämättä vastata mitään. Ehkä muut eivät aina ymmärrä, mitä sanon, tai sitten he eivät ymmärrä, että minä en ymmärrä ehdotustani seuraavaa albaniankielistä keskustelua. Viimeksi kysyin uudelleen, mitä muut ajattelivat, ja kyllä: saimme luvan järjestää Ruthin kanssa kertolaskupäivän. Kolmas- neljäs-  ja viidesluokkalaiset opettelevat parhaillaan kertotaulua ulkoa, ja toivomme kertolaskuleikkien auttavan sekä kertolaskun perusperiaatteen ymmärtämisessä että ulkoläksyn oppimisessa. Päivää ei ole vielä päätetty, mutta ehdotamme tiistaita.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Skopjesta

Lauantaina teurastettiin kolme kanaa. Kuulin siitä Balkan Sunflowersin koordinaattorilta – me olimme Ruthin ja Peterin kanssa Makedoniassa Skopjessa. Tuttava nimitti Skopjea kansallismielisten Disneylandiksi, ja patsaita tosiaan riitti. Oli mahtipontisia:




































yllättäviä:














ja hauskoja:















Suurin patsas – Aleksanteri Suurta esittävä – on Ilta-Sanomien mukaan viralliselta nimeltään Soturi ratsailla. Kenties nimi on valittu varovaisesti siksi, että Makedonian ja Kreikan välillä käydään katkeraa kiistaa siitä, ketkä saavat ylpeillä Aleksanteri Suuren ja muinaisen Makedonian valtakunnan perinnöllä. Aleksanteri syntyi nykyisen Kreikan alueella, mutta koska hänen valtakuntansa nimi oli Makedonia, nykymakedonialaiset pitävät häntä omana kansallissankarinaan. Tätä Kreikka ei hyväksy, ja vaatii nykyisestä Makedonian tasavallasta käytettävän nimeä Former Yugoslavian Republic of Macedonia, FYROM. Minna Raskun artikkeli aiheesta on luettavissa täällä. Kushtrimilta kuulin myös, että koska Aleksanterin äiti oli illyrialainen ja albaanit pitävät itseään illyrialaisten jälkeläisinä, myös Albania ja muiden maiden albaanit pyrkivät osille, kun Aleksanterin kunniaa jaetaan.

Tuoreempi kansallissankari on Agnes Gonxha Bojaxhiu eli Äiti Teresa, joka syntyi Skopjessa vuonna 1910. Olin kuvitellut hänen olleen kotoisin Prizrenistä – näin kosovolainen tuttava kertoi – mutta Skopjessa opin, että Prizrenistä tulikin vain Gonxhan äiti. Siitä huolimatta Äiti Teresa on mitä ilmeisimmin tärkeä kosovolaisille, ja hänen mukaansa on nimetty kävelykatu, jota vartioi Äiti Teresan patsas:



















Skopjessa kävimme Äiti Teresan muistolle omistetussa talossa, jossa on museo ja kappeli.



















Vanha kotitalo on purettu, mutta paikka on merkitty muistolaatoin. Vierailimme myös Mustafa Pashan moskeijassa (vau) ja basaarissa (nam).

Lauantai-illaksi palasimme Pristinaan, pirskatin kylmään BSF-taloon. Ilma on jäähtynyt vauhdilla. Onneksi oppimiskeskuksessa on kamina, joka sytytettiin ensimmäistä kertaa eilen. On viihtyisää kokoontua sen ääreen lämmittelemään. Ilokseni löysin Fushë Kosovasta käytetyn tavaran kaupan ja sieltä oikein kivat talvikengät. Lämpökerrastolle ja muille talvivaatteillekin tulee nyt käyttöä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Tottumusta

Ruth tekee lähtöä Pristinaan. Ensi yöstä tulee ensimmäinen viiteen ja puoleen viikkoon, jonka vietän yksin omassa huoneessani. On hämmästyttävää, miten nopeasti asioihin tottuu. Jaettu tila tuntuu jo täysin luonnolliselta, samoin kuin se, että joku muu valmistaa ateriani ja päättää, mihin aikaan syödään. Kahvista en ole ennen pitänyt – nyt tiedän syyksi sen, ettei siinä ole ollut riittävästi sokeria. Juomat ovat täällä makeampia ja ruoat suolaisempia, rasvaisempia ja ennen kaikkea lihaisempia kuin mitä kotona söisin. Syön kaikkea sujuvammin kuin etukäteen uskoinkaan. Ainoastaan keskuksessa suola on pari kertaa saanut suun polttelemaan. Ennen haistoin tupakan metrien päähän, nykyisin en välttämättä huomaa, vaikka joku polttaisi samassa huoneessa. Olen silti iloinen, etteivät perheenjäsenet tupakoi.

En toki voi väittää täysin tottuneeni talon saati maan tapoihin. Vaivaannun hitusen, kun sohvalle istuttuani eteeni tuodaan pikkupöytä ja teelasi, ja tunnen oloni epävarmaksi sen suhteen, mihin kotitöihin voin osallistua ja millä tavoin. Koen edelleen olevani toisten kodissa ja vähän varpaillani – muuta ei kai kolmen viikon jälkeen voi odottaakaan. Etukäteen toivoin säännöllistä tiski- ja imurointivuoroa, jotta tietäisin velvollisuuteni, mutta sellaisia ei selvästikään ole luvassa. Olemme Ruthin kanssa sentään saavuttaneet tuttavallisuuden tason, jolla voimme pestä omat aamiaisastiamme ilman, että kukaan vastustelee.

Työviikko oli lyhyt: sairastin tiistain ja keskiviikon kotona. Nyt flunssa on menossa menojaan. Keskuksen lapsistakin suuri osa röhii, ja tänään monet olivat poissa. Lapsille neuvotaan keskuksessa käsienpesua, mutta milläs peset, kun vettä ei tule. Vedenjakelu ilmeisesti vaihtelee alueittain, tai sitten vesikatkot ajoitetaan arkipäiviin, sillä kotona vettä on tullut aina, kun olen vääntänyt hanasta, kun taas keskuksessa koko päivän kestäviä katkoksia on useammin kuin kerran viikossa. Ja kun lapsia on yli kaksisataa ja vessoja kolme, eikä vessoja voida vetää koko päivänä… no niin. Onneksi kukin lapsi viettää keskuksessa vain puolitoista tuntia päivässä, eivätkä useimmat käy vessassa. Itsekin yritän juoda työpäivän aikana mahdollisimman vähän.

Sähköä saadaan Fushë Kosovassa hyvin. Olen kokenut vain pari lyhyttä katkoa, joiden varalle perheellä on aivan nerokas lamppu. Se kytketään pistorasiaan, ja se syttyy, kun lakkaa saamasta virtaa. En ole kuunaan nähnyt nokkelampaa. Lampun saa myös pois päältä, joten sähkökatkon aikanakaan ei ole pakko olla valoisassa.

Sairauteni vuoksi minulle tervehdittäessä esitettävä kysymys ”A je e lodhur?” (Oletko väsynyt?) on vaihtunut muotoon ”A je e mirë?” (Voitko hyvin?) Eilen sain huolestuneelta lapselta myös ohjeita siitä, mitä flunssaisena kannattaa juoda. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut itse noudattanut niitä, koskapa oli tänään poissa.

Aluksi luulin, että väsymyksestäni kysellään niin taajaan siksi, että se on harvoja kysymyksiä, joihin osaan vastata. Sittemmin minulle on selvinnyt, että syy-seuraussuhde on päinvastainen: kysymys oli albanian oppikirjan alussa siksi, että sitä käytetään paljon.

Syksy on tulossa – tai kaiketi on jo täällä, vaikken itselleni vieraansorttista vuodenajan vaihtumista oikein osaakaan tulkita. Iltapäivisin saattaa yhä olla lähes helteistä, mutta aamut ovat hyvin viileitä.

Päivänlasku on täällä lyhyt. Alla iltarusko ja ikkunaverhon varjo seinällä.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Tuttu laulu

Huomaan toistuvasti kuvittelevani,että asiat, jotka ovat uusia minulle, ovat uusia kaikille muillekin. Oppimiskeskuksen takana on moskeija, ja osa henkilökunnasta vaatii hiljaisuutta rukouskutsun ajaksi. Eilen yksi tuutoreista oli kutsun alkaessa juuri selittämässä jotain lapsille, joten hän keskeytti puheensa. Samalla hetkellä, kun kutsun viimeiset sävelet haipuivat, hän jatkoi esitystään. Vain hetken ihmettelin, miten hän saattoi tietää rukouskutsun todella päättyneen.
...
Heräsin Plemetinan oppimiskeskuksen sohvalta. Jäimme tänne yoksi eilisen nuotioillan päätteeksi. Soitimme kitaraa ja viulua ja lauloimme. Tuntemattomien kappaleiden mukana improvisointi on haaste, johon en Suomessa edes tarttuisi, mutta EVS on oppimiskokemus. Suurin osa osallistujista sen sijaan lauloi sydämensä kyllyydestä, ja sain jälleen hetken kummastella, että he osasivat nuo aivan tuntemattomat laulut.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Kapiot

Kuten aiemmin kerroin, isäntäperheeni esikoinen meni pari viikkoa sitten naimisiin. Nyt hän on tullut käymään lapsuudenkodissaan, ja eilen keskuksesta palatessani kaikki oman ja naapurin perheen naispuoliset jäsenet sekä pari minulle entuudestaan tuntematonta tyttoä istuivat olohuoneessa silittämässä pitsiliinoja, teippaamassa niitä violetille kartongille ja pakkaamassa sellofaaniin. Häävideo pyori taustalla, joten oli helppo päätellä, että projekti liittyi tapahtuneeseen avioitumiseen. Jäin olohuoneeseen norkoilemaan, ja sainkin pian auttaa teippaamisessa. Liinoja oli monta kymmentä, ja ne oli tarkoitettu tuoreelle avioparille. Kapiot siis. Vajavaisella albaniantaidollani sain selville, että Sofia on tehnyt ne kaikki itse. Siinä tietää virkanneensa. Kapioihin sisätyi myos ovenkarmiin ripustettavia helmikoristeita. Sellaista voisin yrittää itsekin - naapuri on jo opettanut minulle pieniä helmitoitä.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Alku

Olen alkanut puhua itsestäni ja Ruthista yhtenä. Tällä viikolla istuimme oppimiskeskuksessa juomassa teetä, kun työtoveri kysyi ”Do you like tea?” mihin vastasin ”Yes we like”. Meitä kohdellaan jakamattomana kokonaisuutena sekä kotona että töissä, mutten haluaisi rohkaista sitä. Yritän siis jatkossa puhua vain omasta puolestani.

Ensimmäinen työviikko on takana. Työskentelen albaniankielisessä läksykerhossa. Aamu alkaa kahvinjuonnilla tuutorien kanssa, minkä jälkeen sisään pelmahtaa reilut 50 ensi- ja toisluokkalaista. Yksi keskuksen fasilitaattoreista kyselee jotain, ja lapset vastaavat kuorossa ”Mirë!” (hyvää) ja ”Po!” (kyllä). Tuutorit tarkistavat, että lasten kädet ovat puhtaat, minkä jälkeen teemme läksyjä tunnin verran. Lopuksi tarjotaan ateria. Toisessa vuorossa opiskelee neljäs- ja viidesluokkalaisia, ja kahden tunnin tauon jälkeen vuorossa ovat kolmasluokkalaiset ja lopuksi vielä yksi ryhmä neljäsluokkalaisia. Myös koulua käydään monessa vuorossa – siksi lapset pääsevät keskukseen päiväsaikaan.

Työpäivän päätteeksi olen lopen uupunut. Turhautuneisuuden tunne on raastava, kun lapsi yrittää kertoa jotain, enkä voi kuin toistella ”nuk kuptoj, flas shumë pak shqip” (en ymmärrä, puhun hyvin vähän albaniaa), tai kun matematiikan tehtävä olisi selitettävä perusteellisesti, enkä keksi siihen keinoa, johon kielitaitoni riittäisi. Toisaalta olen lähes joka päivä tuntenut hetkittäin olevani hyödyksikin. Varsinkin laskujen kyseleminen englanniksi on ollut palkitsevaa. Näytän laskut myös paperilla, ja huolehdin siitä, että tulos on yhden ja kymmenen välillä, jotta lapset voivat kertoa sen englanniksi. Menetelmä saa lapset ulvomaan innosta – he eivät toistaiseksi ole hoksanneet, että se on kuitenkin ihan tavallista matikkaa.

Lasten väliset tasoerot ovat valtavat. Olen jo ehtinyt toivoa olevani albaniankielinen erityisopettaja, jolla on rutkasti kokemusta matematiikan oppimisvaikeuksista, mutta kun en ole, on roolini keskuksessa toistaiseksi hiukan hämärä. Keskuksen koordinaattori Rrahman lupaili ensi viikoksi kokousta, jossa asiasta keskustellaan. Olemme Ruthin kanssa ajatelleet voivamme viedä vuorotellen muutaman lapsen kerrallaan luokan ulkopuolelle harjoittelemaan opinnoissa tarvittavia taitoja tai englantia vapaamuotoisemmin. Aion myös ehdottaa, että voisin harjoitella oppimisstrategioita yläkoulu- ja lukioikäisten tuutorien kanssa. Ehkäpä kokemattoman suomenkielisen filosofianopettajankin kyvyille löytyy käyttöä.

Keskuksessa on yleisesti ottaen hyvä tunnelma, ja me ulkomaan ihmeet olemme uutuuttamme jännittäviä. Sain ensimmäiset halaukset jo maanantaina. Torstaina neljäsluokkalainen Flora antoi minulle karamellipaperin, jossa lukee ”I love you”. Yhtä ilahtunut en ole siitä, että myös jotkut kadulla kohtaamani nuoret miehet tunnustavat mielellään rakkautensa. Olemme Ruthin kanssa yrittäneet olla kiinnittämättä heihin huomiota, mikä johti onnettomuuteen. Naapuri kertoi yrittäneensä kaupungilla kysyä, mihin olimme matkalla, muttemme olleet vastanneet mitään. Lienee sittenkin turvallisinta vastata ainakin tervehdyksiin.

Kotona olen viimeinkin päässyt selvyyteen siitä, ketkä lapsista ovat omia ja ketkä naapurin, enkä enää edes sekoita kahta keskimmäistä lasta toisiinsa. Perheessä on vanhempien lisäksi viisi lasta, mutta esikoinen on hiljattain mennyt naimisiin, enkä ole toistaiseksi tavannut häntä. Kotona asuvat noin 17-vuotias Driton, 12-vuotias Erduan, 10-vuotias Erdisan ja nelivuotias Ersan. Pihassa asustaa pari puolivilliä kissaa, kanoja ja kukko, jolle vielä jonakin yönä kostan herättämällä sen kesken sikeimpien unien. Alla on kuvia pihapiiristä.

Kanoja puuhissaan












Kanoja tauolla












Kissoja puuhissaan
















Näkymä ikkunasta