Maanantai

Vietin maanantain tavalliseen tapaan serbiankielisessä ohjelmassa, jossa opiskelee kolmisenkymmentä 3–14-vuotiasta lasta. Koska ryhmässä opiskellaan serbiaksi, käytetään kaupungistakin serbiankielistä nimeä Kosovo Polje. Keskuksemme albaniankielisen ohjelman lapset ovat etniseltä taustaltaan pääosin ashkaleja, kun taas serbiankielisessä ryhmässä opiskelee romanilapsia. Heistä monen äidinkieli on romanikieli, mutta etukäteen kuvittelin useimpien kotona käytettävän myös serbiaa. Yllätyksekseni huomasin lasten juttelevan keskenään albaniaksi ja ohjaajankin käyttävän silloin tällöin albaniaa tullakseen paremmin ymmärretyksi. Kysyin asiasta ohjaajalta, ja tämä vahvisti useimpien Kosovo Poljen romanien osaavan albaniaa huomattavasti serbiaa paremmin.

Albaniankielisen lapsen kouluttaminen serbiaksi tuntuu kummaliselta: ikään kuin koulussa ei muutoinkin olisi kyllin vaikeaa! Siihen on kuitenkin niin poliittisia, taloudellisia kuin käytännöllisiäkin syitä. 1990-luvulla romanit hyötyivät vahvasta serbivallasta, ja heitä palkattiin valtion laitoksista irtisanottujen albaanien tilalle. Sodan jälkeen 2000-luvun taitteessa romanit joutuivat serbien tavoin albaanien koston uhreiksi, ja monet ajettiin kodeistaan. Siksi monet jopa niistä romaneista, jotka kielensä ja uskontonsa puolesta ovat kulttuurisesti lähempänä albaaneja, kokevat serbit liittolaisikseen. Perheet myös arvelevat lasten kohtaavan serbiankielisessä koulussa vähemmän syrjintää kuin albaniankielisessä. Sitä paitsi albaniankieliset koulut ovat hirvittävän täysiä – olen kuullut huhuja mitä kummallisimmista tekosyistä, joiden varjolla koulut yrittävät välttyä ottamasta lasta oppilaaksi.

Kosovon serbikouluja hallinnoidaan Belgradista, ja ne noudattavat serbialaista opetussuunnitelmaa ja muita sääntöjä. Kenties houkuttelevin serbialaisista käytännöistä on, että vähävaraiset perheet saavat taloudellista tukea, jos lapsi käy koulua säännöllisesti. Siksi lasten kouluttaminen serbiaksi kannattaa. Osasyynä ovat uskoakseni myös perheen perinteet; serbikoulu on tuttu.

Koulut ovat vain yksi esimerkki Kosovon rinnakkaisista instituutioista. Maassa toimii edelleen Kosovon oman postilaitoksen lisäksi myös Serbian postilaitos, ja serbienemmistöisillä alueilla rahayksikkönä käytetään Serbian dinaaria. Kosovon poliisilla ei Pohjois-Kosovossa ole käytännössä toimivaltaa, vaikkakin asiasta on syksyn mittaan käyty kiivasta keskustelua. Myös Kosovon ja (muun) Serbian välisten raja-asemien hallinnasta on väännetty kättä, ja Serbian ja Kosovon välillä matkaavat joutuivat alkusyksystä ottamaan tiesulut huomioon matkasuunnitelmia tehdessään.

Olen kuullut Kosovon etnisten ryhmien välisestä kaunasta paljon mutta nähnyt sitä vähän. Torilla käydessämme työtoveri selitti, että albaanien ja serbien osastot ovat erillään, koska he vihaavat toisiaan. Olen pari kertaa ollut tilanteessa, jossa serbi tai romani valehtelee etnisen taustansa, ja Dosta! -kampanjan avajaisissa meitä kiellettiin päästämästä nuoria yksin ulos romanikieltä tai serbiaa puhumaan ja järjestyshäiriöitä aiheuttamaan. Tiedän, että Fushë Kosovassakin on ollut väkivaltaisuuksia: maaliskuun 2004 mellakoissa poltettiin serbialainen sairaala ja koulu, ortodoksinen kirkko ja 106 serbien omistamaa taloa, ja useita ihmisiä pahoinpideltiin, joten kaipa olisi ihme, jos kaikki vain kahdeksaa vuotta myöhemmin olisi täysin harmonista. Olen kuitenkin viettänyt vapaa-aikaa monietnisessä seurapiirissä, ja jopa historiasta on keskusteltu ystävällisessä hengessä. Toisaalta meille on kerrottu, että sellainen on mahdollista vain Balkan Sunflowersin suojissa. Tiedä sitten häntä.