Joulu

Aattona lähdin joulurauhan julistuksen jälkeen Pristinaan. Äiti Teresa -kävelykadulla oli iltasella paljon väkeä, muutama joulupukki ja poro sekä jostain syystä joulupukin seuralaisena esiintyvä Nalle Puh. Krääsäkauppiaat myivät loppuvuoden juhliin sopivaa rekvisiittaa ja joulupukkien rekiin oli maalattu uudenvuoden toivotuksia. Kauppojen englanninkieliset joululaulut julistavat kuitenkin ”Merry Christmas”. Poliittisesti korrekti tapa on puhua viimeisistä juhlista – ilmaus ”festat i fundit” käsittää molemmat loppuvuoden juhlat, kenties myös tammikuisen ortodoksisen joulun. Kaikki eivät silti ole juhlatuulella: Fushë Kosovan oppimiskeskuksen lähistölle on pystytetty kovaääniset, joiden välityksellä paikalliset aktivistit kertovat, miksi muslimin ei tule juhlia uutta vuotta.

Etukäteen luulin viettäväni joulun yksin, mutta Milica ja Kafu olivatkin kotona, ja illalla taloon majoittui vielä Balkony Players -yhtye. Yhtye on pitkällä Euroopan ja Amerikan kiertueella ja on viettänyt viime viikot Balkanilla opiskellen mustalaismusiikkia ja ilahduttaen lapsia. Joulupäivänä kävimme heidän kanssaan Plemetinassa jammailemassa paikallisten muusikoiden kanssa, ja huomenillalla heillä on vielä konsertti Pristinan Montenegro-baarissa ennen matkan jatkumista.

Jouluyönä menin messuun uudenuutukaiseen Äiti Teresa -katedraaliin. Balkony Playersin hanuristi tuli mukaan, ja kotimatkalla lauloimme joululauluja suomeksi ja hollanniksi. Joulupäivänä, Plemetinasta palattua, valmistimme illallisen, ja Balkony Playersin tanssija-löymäsoittaja opetti minut taittelemaan paperilintuja joulupöydän koristeeksi. Ennen aterialle ryhtymistä Kafu kannusti minua rukoilemaan – vasta jälkeenpäin ymmärsin hänen luulevan minua kristityksi.

Tänään oppimiskeskuksessa alkoi Kosova Education Centerin(KEC) järjestämä viisipäiväinen koulutus. Se vaikuttaa lupaavalta: ilmeisesti tulemme miettimään juurta jaksaen, miten työ keskuksessa olisi parasta järjestää.

Lukukauden päättäjäiset

Tänään vietimme lukukauden päättäjäisiä. Juhlatunnelmaa on aistittavissa alla.

Eiliseen saakka kuvittelin, että lasten lisäksi myös minulla alkaisi tänään loma. Väärässä olin: ensi viikolla on Kosovo Education Centerin (KEC) järjestämä koulutus. Vuoden 2012 ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa olemmekin sitten vapaalla. Sen jälkeen valmistelemme keskusta pari päivää henkilökunnan voimin. Lapset tapaamme seuraavan kerran vasta kuukauden kuluttua, 23.1.

Kuvan piirustuksessa esitetään uudenvuoden toivotus. Minä toivotan kuitenkin hyvää joulua.

Katsaus menneeseen

Huomenna on lukukauden päättäjäiset. Oppimiskeskus on koristeltu ja ohjelmanumerot harjoiteltu. Tänään pakkasimme lapsille lahjapussit. Kristillisten järjestöjen joulupaketteja ei tänä vuonna saatu, mutta Balkan Sunflowersin lähettämistä tavaroista saimme kokoon mielestäni oikein kivat lahjat: koulutarvikkeita, vesivärit, muovailuvahaa ja suklaata. Joulusta ei täällä puhuta, vaan kyseessä ovat uudenvuodenlahjat. Juhlaan liittyvä kuvasto on silti yllättävän samanlaista kuin Suomessa: joulupukkeja, tähtilatvaisia joulukuusia. Itsenäisyyspäivänä järjestämäni Suomi-numeron ansiosta kaikki tietävät myös, missä Joulupukki asuu.

Tunnit ovat keskuksessa joskus pitkiä, mutta syksy on sujunut hujauksessa. Selailin tänään työpäiväkirjaa ja huomasin, että olemme lasten kanssa saavuttaneet huomattavaa menestystä. Yksi lapsista osaa nyt laskea yhteen, toinen vähentää, kolmas ratkaista kertolaskuja piirtämällä ja neljäs jakolaskuja nappuloiden avulla. Sitä paitsi olen järjestänyt pari viulusäestyksellistä lauluesitystä ulkomaisille arvovieraille ja muutaman spektaakkelin: viulunsoittoa, kertolaskupäivän Ruthin kanssa ja edellä mainitsemani Suomi-ohjelmanumeron.  Lapset puhuvat yhä suomea ja muistelevat salmiakkia virnuillen ja oksennusta teeskennellen, joten selvästi olen saanut jotain aikaan.

Eniten minua on keskuksessa vaivannut suunnitelmallisuuden puute ja se, etten ole osallisena niissäkään suunnitelmissa, joita tehdään. Lapsilla voi olla läksynä mitä tahansa, ja tehtäväkseni jää auttaa heitä suoriutumaan siitä ilman suurtakaan mahdollisuutta valmisteluun. Fasilitaattorit antavat ryhmille ohjeita, joita en ymmärrä, ja kun jotain erityistä tapahtuu, en useinkaan tiedä, mitä on menossa tai tulossa. Tilaisuudet tehdä asioita, joita mielelläni teen – kuten harjoitella englantia 15 lapsen kanssa – tarjoutuvat ennalta arvaamattomina hetkinä ja vailla tietoa siitä, jatkuuko tilanne puolitoista minuuttia vai tunnin. Usein olen tuskallisen huolissani lapsista: oppimisen pohja on monessa asiassa monella todella hatara, ja tuntuu olevan sattuman kauppaa, huomaako joku lapsen oppimisongelman ja kykeneekö puuttumaan siihen. Toisaalta lapsi, jonka puolesta olen ollut levoton, saattaa muutaman viikon jälkeen pärjätä mainiosti, vaikken minä tai kukaan muukaan ole tehnyt mitään erityistä. Joskus asiat siis sujuvat hyvin ihan ilman Katri Kontrollifriikin sekaantumista niihin. Ja henkilökohtaisella tasolla yksi vapaaehtoisjaksolle asettamistani tavoitteista on oppia toimimaan yllättävissä tilanteissa, joissa tunnen oloni epävarmaksi. Sen harjoitteluun tarjoutuu tilaisuuksia jatkuvasti.

Kirjoitin marraskuussa Balkan Sunflowersin sähköiseen uutiskirjeeseen. Jutun voi lukea täällä.

Maanantai

Vietin maanantain tavalliseen tapaan serbiankielisessä ohjelmassa, jossa opiskelee kolmisenkymmentä 3–14-vuotiasta lasta. Koska ryhmässä opiskellaan serbiaksi, käytetään kaupungistakin serbiankielistä nimeä Kosovo Polje. Keskuksemme albaniankielisen ohjelman lapset ovat etniseltä taustaltaan pääosin ashkaleja, kun taas serbiankielisessä ryhmässä opiskelee romanilapsia. Heistä monen äidinkieli on romanikieli, mutta etukäteen kuvittelin useimpien kotona käytettävän myös serbiaa. Yllätyksekseni huomasin lasten juttelevan keskenään albaniaksi ja ohjaajankin käyttävän silloin tällöin albaniaa tullakseen paremmin ymmärretyksi. Kysyin asiasta ohjaajalta, ja tämä vahvisti useimpien Kosovo Poljen romanien osaavan albaniaa huomattavasti serbiaa paremmin.

Albaniankielisen lapsen kouluttaminen serbiaksi tuntuu kummaliselta: ikään kuin koulussa ei muutoinkin olisi kyllin vaikeaa! Siihen on kuitenkin niin poliittisia, taloudellisia kuin käytännöllisiäkin syitä. 1990-luvulla romanit hyötyivät vahvasta serbivallasta, ja heitä palkattiin valtion laitoksista irtisanottujen albaanien tilalle. Sodan jälkeen 2000-luvun taitteessa romanit joutuivat serbien tavoin albaanien koston uhreiksi, ja monet ajettiin kodeistaan. Siksi monet jopa niistä romaneista, jotka kielensä ja uskontonsa puolesta ovat kulttuurisesti lähempänä albaaneja, kokevat serbit liittolaisikseen. Perheet myös arvelevat lasten kohtaavan serbiankielisessä koulussa vähemmän syrjintää kuin albaniankielisessä. Sitä paitsi albaniankieliset koulut ovat hirvittävän täysiä – olen kuullut huhuja mitä kummallisimmista tekosyistä, joiden varjolla koulut yrittävät välttyä ottamasta lasta oppilaaksi.

Kosovon serbikouluja hallinnoidaan Belgradista, ja ne noudattavat serbialaista opetussuunnitelmaa ja muita sääntöjä. Kenties houkuttelevin serbialaisista käytännöistä on, että vähävaraiset perheet saavat taloudellista tukea, jos lapsi käy koulua säännöllisesti. Siksi lasten kouluttaminen serbiaksi kannattaa. Osasyynä ovat uskoakseni myös perheen perinteet; serbikoulu on tuttu.

Koulut ovat vain yksi esimerkki Kosovon rinnakkaisista instituutioista. Maassa toimii edelleen Kosovon oman postilaitoksen lisäksi myös Serbian postilaitos, ja serbienemmistöisillä alueilla rahayksikkönä käytetään Serbian dinaaria. Kosovon poliisilla ei Pohjois-Kosovossa ole käytännössä toimivaltaa, vaikkakin asiasta on syksyn mittaan käyty kiivasta keskustelua. Myös Kosovon ja (muun) Serbian välisten raja-asemien hallinnasta on väännetty kättä, ja Serbian ja Kosovon välillä matkaavat joutuivat alkusyksystä ottamaan tiesulut huomioon matkasuunnitelmia tehdessään.

Olen kuullut Kosovon etnisten ryhmien välisestä kaunasta paljon mutta nähnyt sitä vähän. Torilla käydessämme työtoveri selitti, että albaanien ja serbien osastot ovat erillään, koska he vihaavat toisiaan. Olen pari kertaa ollut tilanteessa, jossa serbi tai romani valehtelee etnisen taustansa, ja Dosta! -kampanjan avajaisissa meitä kiellettiin päästämästä nuoria yksin ulos romanikieltä tai serbiaa puhumaan ja järjestyshäiriöitä aiheuttamaan. Tiedän, että Fushë Kosovassakin on ollut väkivaltaisuuksia: maaliskuun 2004 mellakoissa poltettiin serbialainen sairaala ja koulu, ortodoksinen kirkko ja 106 serbien omistamaa taloa, ja useita ihmisiä pahoinpideltiin, joten kaipa olisi ihme, jos kaikki vain kahdeksaa vuotta myöhemmin olisi täysin harmonista. Olen kuitenkin viettänyt vapaa-aikaa monietnisessä seurapiirissä, ja jopa historiasta on keskusteltu ystävällisessä hengessä. Toisaalta meille on kerrottu, että sellainen on mahdollista vain Balkan Sunflowersin suojissa. Tiedä sitten häntä.

Nähtävää, kuultavaa ja luettavaa

Syyskuussa kirjoitin Gaia Kosovon Art in Action -leiristä, joka järjestettiin Plemetinassa. Sain tänään tietää, että leirillä tehtyjä elokuvia voi katsella täällä: http://www.youtube.com/user/gaiakosovo, lauluja kuunnella täällä: http://soundcloud.com/gaiakosovo ja lisätietoa lukea täältä: http://gaiakosovo.wordpress.com. Myös viimeksi mainitulla Gaian sivulla on kuvia ja videoita.

Oma huone

Ruth muutti Pristinaan. Vapaaehtoisjakson suunnitelmaan kuului, että kaikki asuvat kaksi ja puoli kuukautta isäntäperheissä, ja sen jälkeen halukkaat voivat muuttaa muualle. Ruth lähti, minä jään. Olin kuvitellut huoneen jakamisen olevan raskasta, mutta ei se ollut. Vaikka koimme monet asiat eri tavoin, tuntui hyvältä kokea ne jonkun kanssa, jonka kanssa on melkein koko ajan. Ja oli kivaa kertoa aamuisin unia. Nyt joudun taas nukkumaan yksin. Ehkä voisin salakuljettaa kissan viereeni. Se on raskaana. Olen asiasta innoissani, vaikken voikaan ennustaa pennuille valoisaa tulevaisuutta.

Vietin tämän päivän Shtimen oppimiskeskuksessa. Puitteet ovat komeat: keskus käyttää ison talonsa huoneista vain puolta, sillä lapsia on paljon vähemmän kuin Fushë Kosovassa. Olen pikkuisen kateellinen. Työpäivä on lyhyempi ja rennompikin, sillä iltapäivän isot lapset eivät tuo keskukseen läksyjään vaan heidän kanssaan ollaan vapaamuotoisemmin. Peterin työnkuva onkin lähempänä sitä, mitä meille EVS-vapaaehtoisille alun perin suunniteltiin: itse suunniteltua toimintaa eteen kannettujen läksyjen sijasta. Toisaalta arvostan Fushë Kosovan työntäyteistä arkea, enkä vaihtaisi osia Peterin kanssa: Shtime on liian kaukana Pristinasta albaniantuntien kannalta.