Alku

Olen alkanut puhua itsestäni ja Ruthista yhtenä. Tällä viikolla istuimme oppimiskeskuksessa juomassa teetä, kun työtoveri kysyi ”Do you like tea?” mihin vastasin ”Yes we like”. Meitä kohdellaan jakamattomana kokonaisuutena sekä kotona että töissä, mutten haluaisi rohkaista sitä. Yritän siis jatkossa puhua vain omasta puolestani.

Ensimmäinen työviikko on takana. Työskentelen albaniankielisessä läksykerhossa. Aamu alkaa kahvinjuonnilla tuutorien kanssa, minkä jälkeen sisään pelmahtaa reilut 50 ensi- ja toisluokkalaista. Yksi keskuksen fasilitaattoreista kyselee jotain, ja lapset vastaavat kuorossa ”Mirë!” (hyvää) ja ”Po!” (kyllä). Tuutorit tarkistavat, että lasten kädet ovat puhtaat, minkä jälkeen teemme läksyjä tunnin verran. Lopuksi tarjotaan ateria. Toisessa vuorossa opiskelee neljäs- ja viidesluokkalaisia, ja kahden tunnin tauon jälkeen vuorossa ovat kolmasluokkalaiset ja lopuksi vielä yksi ryhmä neljäsluokkalaisia. Myös koulua käydään monessa vuorossa – siksi lapset pääsevät keskukseen päiväsaikaan.

Työpäivän päätteeksi olen lopen uupunut. Turhautuneisuuden tunne on raastava, kun lapsi yrittää kertoa jotain, enkä voi kuin toistella ”nuk kuptoj, flas shumë pak shqip” (en ymmärrä, puhun hyvin vähän albaniaa), tai kun matematiikan tehtävä olisi selitettävä perusteellisesti, enkä keksi siihen keinoa, johon kielitaitoni riittäisi. Toisaalta olen lähes joka päivä tuntenut hetkittäin olevani hyödyksikin. Varsinkin laskujen kyseleminen englanniksi on ollut palkitsevaa. Näytän laskut myös paperilla, ja huolehdin siitä, että tulos on yhden ja kymmenen välillä, jotta lapset voivat kertoa sen englanniksi. Menetelmä saa lapset ulvomaan innosta – he eivät toistaiseksi ole hoksanneet, että se on kuitenkin ihan tavallista matikkaa.

Lasten väliset tasoerot ovat valtavat. Olen jo ehtinyt toivoa olevani albaniankielinen erityisopettaja, jolla on rutkasti kokemusta matematiikan oppimisvaikeuksista, mutta kun en ole, on roolini keskuksessa toistaiseksi hiukan hämärä. Keskuksen koordinaattori Rrahman lupaili ensi viikoksi kokousta, jossa asiasta keskustellaan. Olemme Ruthin kanssa ajatelleet voivamme viedä vuorotellen muutaman lapsen kerrallaan luokan ulkopuolelle harjoittelemaan opinnoissa tarvittavia taitoja tai englantia vapaamuotoisemmin. Aion myös ehdottaa, että voisin harjoitella oppimisstrategioita yläkoulu- ja lukioikäisten tuutorien kanssa. Ehkäpä kokemattoman suomenkielisen filosofianopettajankin kyvyille löytyy käyttöä.

Keskuksessa on yleisesti ottaen hyvä tunnelma, ja me ulkomaan ihmeet olemme uutuuttamme jännittäviä. Sain ensimmäiset halaukset jo maanantaina. Torstaina neljäsluokkalainen Flora antoi minulle karamellipaperin, jossa lukee ”I love you”. Yhtä ilahtunut en ole siitä, että myös jotkut kadulla kohtaamani nuoret miehet tunnustavat mielellään rakkautensa. Olemme Ruthin kanssa yrittäneet olla kiinnittämättä heihin huomiota, mikä johti onnettomuuteen. Naapuri kertoi yrittäneensä kaupungilla kysyä, mihin olimme matkalla, muttemme olleet vastanneet mitään. Lienee sittenkin turvallisinta vastata ainakin tervehdyksiin.

Kotona olen viimeinkin päässyt selvyyteen siitä, ketkä lapsista ovat omia ja ketkä naapurin, enkä enää edes sekoita kahta keskimmäistä lasta toisiinsa. Perheessä on vanhempien lisäksi viisi lasta, mutta esikoinen on hiljattain mennyt naimisiin, enkä ole toistaiseksi tavannut häntä. Kotona asuvat noin 17-vuotias Driton, 12-vuotias Erduan, 10-vuotias Erdisan ja nelivuotias Ersan. Pihassa asustaa pari puolivilliä kissaa, kanoja ja kukko, jolle vielä jonakin yönä kostan herättämällä sen kesken sikeimpien unien. Alla on kuvia pihapiiristä.

Kanoja puuhissaan

Kanoja tauolla

Kissoja puuhissaan

Näkymä ikkunasta