Ruth tekee lähtöä Pristinaan. Ensi yöstä tulee ensimmäinen viiteen ja puoleen viikkoon, jonka vietän yksin omassa huoneessani. On hämmästyttävää, miten nopeasti asioihin tottuu. Jaettu tila tuntuu jo täysin luonnolliselta, samoin kuin se, että joku muu valmistaa ateriani ja päättää, mihin aikaan syödään. Kahvista en ole ennen pitänyt – nyt tiedän syyksi sen, ettei siinä ole ollut riittävästi sokeria. Juomat ovat täällä makeampia ja ruoat suolaisempia, rasvaisempia ja ennen kaikkea lihaisempia kuin mitä kotona söisin. Syön kaikkea sujuvammin kuin etukäteen uskoinkaan. Ainoastaan keskuksessa suola on pari kertaa saanut suun polttelemaan. Ennen haistoin tupakan metrien päähän, nykyisin en välttämättä huomaa, vaikka joku polttaisi samassa huoneessa. Olen silti iloinen, etteivät perheenjäsenet tupakoi.
En toki voi väittää täysin tottuneeni talon saati maan tapoihin. Vaivaannun hitusen, kun sohvalle istuttuani eteeni tuodaan pikkupöytä ja teelasi, ja tunnen oloni epävarmaksi sen suhteen, mihin kotitöihin voin osallistua ja millä tavoin. Koen edelleen olevani toisten kodissa ja vähän varpaillani – muuta ei kai kolmen viikon jälkeen voi odottaakaan. Etukäteen toivoin säännöllistä tiski- ja imurointivuoroa, jotta tietäisin velvollisuuteni, mutta sellaisia ei selvästikään ole luvassa. Olemme Ruthin kanssa sentään saavuttaneet tuttavallisuuden tason, jolla voimme pestä omat aamiaisastiamme ilman, että kukaan vastustelee.
Työviikko oli lyhyt: sairastin tiistain ja keskiviikon kotona. Nyt flunssa on menossa menojaan. Keskuksen lapsistakin suuri osa röhii, ja tänään monet olivat poissa. Lapsille neuvotaan keskuksessa käsienpesua, mutta milläs peset, kun vettä ei tule. Vedenjakelu ilmeisesti vaihtelee alueittain, tai sitten vesikatkot ajoitetaan arkipäiviin, sillä kotona vettä on tullut aina, kun olen vääntänyt hanasta, kun taas keskuksessa koko päivän kestäviä katkoksia on useammin kuin kerran viikossa. Ja kun lapsia on yli kaksisataa ja vessoja kolme, eikä vessoja voida vetää koko päivänä… no niin. Onneksi kukin lapsi viettää keskuksessa vain puolitoista tuntia päivässä, eivätkä useimmat käy vessassa. Itsekin yritän juoda työpäivän aikana mahdollisimman vähän.
Sähköä saadaan Fushë Kosovassa hyvin. Olen kokenut vain pari lyhyttä katkoa, joiden varalle perheellä on aivan nerokas lamppu. Se kytketään pistorasiaan, ja se syttyy, kun lakkaa saamasta virtaa. En ole kuunaan nähnyt nokkelampaa. Lampun saa myös pois päältä, joten sähkökatkon aikanakaan ei ole pakko olla valoisassa.
Sairauteni vuoksi minulle tervehdittäessä esitettävä kysymys ”A je e lodhur?” (Oletko väsynyt?) on vaihtunut muotoon ”A je e mirë?” (Voitko hyvin?) Eilen sain huolestuneelta lapselta myös ohjeita siitä, mitä flunssaisena kannattaa juoda. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut itse noudattanut niitä, koskapa oli tänään poissa.
Aluksi luulin, että väsymyksestäni kysellään niin taajaan siksi, että se on harvoja kysymyksiä, joihin osaan vastata. Sittemmin minulle on selvinnyt, että syy-seuraussuhde on päinvastainen: kysymys oli albanian oppikirjan alussa siksi, että sitä käytetään paljon.
Syksy on tulossa – tai kaiketi on jo täällä, vaikken itselleni vieraansorttista vuodenajan vaihtumista oikein osaakaan tulkita. Iltapäivisin saattaa yhä olla lähes helteistä, mutta aamut ovat hyvin viileitä.
Päivänlasku on täällä lyhyt. Alla iltarusko ja ikkunaverhon varjo seinällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti