Kapiot

Kuten aiemmin kerroin, isäntäperheeni esikoinen meni pari viikkoa sitten naimisiin. Nyt hän on tullut käymään lapsuudenkodissaan, ja eilen keskuksesta palatessani kaikki oman ja naapurin perheen naispuoliset jäsenet sekä pari minulle entuudestaan tuntematonta tyttoä istuivat olohuoneessa silittämässä pitsiliinoja, teippaamassa niitä violetille kartongille ja pakkaamassa sellofaaniin. Häävideo pyori taustalla, joten oli helppo päätellä, että projekti liittyi tapahtuneeseen avioitumiseen. Jäin olohuoneeseen norkoilemaan, ja sainkin pian auttaa teippaamisessa. Liinoja oli monta kymmentä, ja ne oli tarkoitettu tuoreelle avioparille. Kapiot siis. Vajavaisella albaniantaidollani sain selville, että Sofia on tehnyt ne kaikki itse. Siinä tietää virkanneensa. Kapioihin sisätyi myos ovenkarmiin ripustettavia helmikoristeita. Sellaista voisin yrittää itsekin - naapuri on jo opettanut minulle pieniä helmitoitä.

Alku

Olen alkanut puhua itsestäni ja Ruthista yhtenä. Tällä viikolla istuimme oppimiskeskuksessa juomassa teetä, kun työtoveri kysyi ”Do you like tea?” mihin vastasin ”Yes we like”. Meitä kohdellaan jakamattomana kokonaisuutena sekä kotona että töissä, mutten haluaisi rohkaista sitä. Yritän siis jatkossa puhua vain omasta puolestani.

Ensimmäinen työviikko on takana. Työskentelen albaniankielisessä läksykerhossa. Aamu alkaa kahvinjuonnilla tuutorien kanssa, minkä jälkeen sisään pelmahtaa reilut 50 ensi- ja toisluokkalaista. Yksi keskuksen fasilitaattoreista kyselee jotain, ja lapset vastaavat kuorossa ”Mirë!” (hyvää) ja ”Po!” (kyllä). Tuutorit tarkistavat, että lasten kädet ovat puhtaat, minkä jälkeen teemme läksyjä tunnin verran. Lopuksi tarjotaan ateria. Toisessa vuorossa opiskelee neljäs- ja viidesluokkalaisia, ja kahden tunnin tauon jälkeen vuorossa ovat kolmasluokkalaiset ja lopuksi vielä yksi ryhmä neljäsluokkalaisia. Myös koulua käydään monessa vuorossa – siksi lapset pääsevät keskukseen päiväsaikaan.

Työpäivän päätteeksi olen lopen uupunut. Turhautuneisuuden tunne on raastava, kun lapsi yrittää kertoa jotain, enkä voi kuin toistella ”nuk kuptoj, flas shumë pak shqip” (en ymmärrä, puhun hyvin vähän albaniaa), tai kun matematiikan tehtävä olisi selitettävä perusteellisesti, enkä keksi siihen keinoa, johon kielitaitoni riittäisi. Toisaalta olen lähes joka päivä tuntenut hetkittäin olevani hyödyksikin. Varsinkin laskujen kyseleminen englanniksi on ollut palkitsevaa. Näytän laskut myös paperilla, ja huolehdin siitä, että tulos on yhden ja kymmenen välillä, jotta lapset voivat kertoa sen englanniksi. Menetelmä saa lapset ulvomaan innosta – he eivät toistaiseksi ole hoksanneet, että se on kuitenkin ihan tavallista matikkaa.

Lasten väliset tasoerot ovat valtavat. Olen jo ehtinyt toivoa olevani albaniankielinen erityisopettaja, jolla on rutkasti kokemusta matematiikan oppimisvaikeuksista, mutta kun en ole, on roolini keskuksessa toistaiseksi hiukan hämärä. Keskuksen koordinaattori Rrahman lupaili ensi viikoksi kokousta, jossa asiasta keskustellaan. Olemme Ruthin kanssa ajatelleet voivamme viedä vuorotellen muutaman lapsen kerrallaan luokan ulkopuolelle harjoittelemaan opinnoissa tarvittavia taitoja tai englantia vapaamuotoisemmin. Aion myös ehdottaa, että voisin harjoitella oppimisstrategioita yläkoulu- ja lukioikäisten tuutorien kanssa. Ehkäpä kokemattoman suomenkielisen filosofianopettajankin kyvyille löytyy käyttöä.

Keskuksessa on yleisesti ottaen hyvä tunnelma, ja me ulkomaan ihmeet olemme uutuuttamme jännittäviä. Sain ensimmäiset halaukset jo maanantaina. Torstaina neljäsluokkalainen Flora antoi minulle karamellipaperin, jossa lukee ”I love you”. Yhtä ilahtunut en ole siitä, että myös jotkut kadulla kohtaamani nuoret miehet tunnustavat mielellään rakkautensa. Olemme Ruthin kanssa yrittäneet olla kiinnittämättä heihin huomiota, mikä johti onnettomuuteen. Naapuri kertoi yrittäneensä kaupungilla kysyä, mihin olimme matkalla, muttemme olleet vastanneet mitään. Lienee sittenkin turvallisinta vastata ainakin tervehdyksiin.

Kotona olen viimeinkin päässyt selvyyteen siitä, ketkä lapsista ovat omia ja ketkä naapurin, enkä enää edes sekoita kahta keskimmäistä lasta toisiinsa. Perheessä on vanhempien lisäksi viisi lasta, mutta esikoinen on hiljattain mennyt naimisiin, enkä ole toistaiseksi tavannut häntä. Kotona asuvat noin 17-vuotias Driton, 12-vuotias Erduan, 10-vuotias Erdisan ja nelivuotias Ersan. Pihassa asustaa pari puolivilliä kissaa, kanoja ja kukko, jolle vielä jonakin yönä kostan herättämällä sen kesken sikeimpien unien. Alla on kuvia pihapiiristä.

Kanoja puuhissaan

Kanoja tauolla

Kissoja puuhissaan

Näkymä ikkunasta

Albaniaa

Toinen paiva isantaperheessa. Tunnen itseni aika polkkypaaksi yrittaessani ymmartaa ymparillani kaytavaa albaniankielista keskustelua. Onneksi en joudu kielenopiskelussa aloittamaan aivan tyhjasta: Isa Zymberin Colloquial Albanian (loytyy kirjastosta ainakin paakaupunkiseudulla) oli verrattain tehokas.

Eilen saimme naapurissa perusteellisen oppitunnin, kun yksi lapsista nimesi ensin vaatteensa ja ruumiinosansa ja sitten kaikki keittiosta loytamansa esineet. Valitettavasti emme selviytyneet oppituntia seuranneesta kuulustelusta kovinkaan hyvin. Taman jalkeen esitettiin opetusnaytelma, jossa lapsi asteli sisaan, toivotti hyvaa iltaa, esittaytyi ja kyseli kuulumiset. Vaikka albanialla ei ole laheisia sukukielia, osa sanoista on tuttuja. Esimerkiksi seina on albaniaksi "muri". Tosin en ole aivan varma, etteiko se voisi sittenkin tarkoittaa rappausta tai vain rapattua seinaa, silla kaakeloitu seina oli jotain muuta. 

Fushë Kosova kutsuu

Aamulla ratkaistiin, kuka meistä viidestä EVS-vapaaehtoisesta työskentelee missäkin oppimiskeskuksessa. Minun osalleni lankesi Fushë Kosova / Kosovo Polje. Paikannimien kirjoittaminen kahdessa eri muodossa on täällä varsin yleistä. Tässä tapauksessa ensimmäinen on albanian- ja toinen serbiankielinen nimi. Myös oppimiskeskus on kaksikielinen. Albaniankielisessä ohjelmassa opiskelee lähes 200 lasta eskarilaisista viidesluokkalaisiin. Serbiankielinen ohjelma ulottuu eskarilaisista kahdeksasluokkalaisiin, ja siihen osallistuu viitisenkymmentä lasta. Keskuksessa toimii myös naisten lukutaitoryhmä. Koska Fushë Kosova on keskuksista suurin, meitä vapaaehtoisia lähtee sinne kaksi: saan seurakseni Ruthin. Peter tulee työskentelemään Shtimessä, Gosia Gračanicassa ja Lotte Plemetinassa.

Fushë Kosova aloitti toimintansa vuonna 2008, joten se on toiseksi uusin Balkan Sunflowersin keskuksista. Järjestön toiminta alkoi vuoden 1999 Kosovon sodan aikana, kun vapaaehtoiset järjestivät Makedonian pakolaisleireillä ohjelmaa lapsille. Pakolaisleirien asukkaat olivat etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuneita albaaneja, jotka pääsivät pian sodan jälkeen palaamaan koteihinsa. Sen sijaan serbeille ja heidän liittolaisinaan pidetyille romaneille koittivat tukalat ajat, ja monet heistä päätyivät maan sisäisiksi pakolaisiksi. Ensimmäinen Balkan Sunflowersin oppimiskeskus perustettiin pakolaisleirille Plemetinaan.  

Tällä viikolla olen oppinut, että olen tekemisissä kahden eri järjestön kanssa, joista toisen nimi on Balkan Sunflowers ja toisen Balkan Sunflowers Kosova. Esimerkiksi nyt käynnissä oleva EVS-hanke on osa Balkan Sunflowers Kosovan toimintaa. En kuitenkaan ole aivan varma järjestöjen keskinäisestä suhteesta tai siitä, mikä liittyy kumpaankin, joten puhun vain Balkan Sunflowersista: ilmaisu kattakoon molemmat järjestöt.

Tämän viikon valmennus on ollut todella hyödyllinen. Olemme puhuneet Kosovon historiasta, projektisuunnittelusta, kommunikaatiosta, mahdollisista toimintamuodoista oppimiskeskuksissa, turvallisuudesta, budjetista ynnä muusta, ja käyneet museossa ja konsertissa. Tulemme saamaan tukea: järjestön koordinaattori vierailee keskuksissa ja isäntäperheissä, tapaamme mentoria vähintään kahdesti kuussa ja saamme viettää kuusi yötä kuukaudessa BSF-talossa Pristinassa. Talo on jo alkanut tuntua kodilta, mutta huomenna jätämme sen ja muutamme isäntäperheisiin. Sitä ennen on vielä luvassa suufitanssiesitys ja mahdollisesti suklaakakku kermavaahdolla – listasimme sen asioihin, joita toivomme Balkan Sunflowersilta.

Kotona jälleen

Palasimme maanantaiaamuna Sarajevosta. Me: Balkan Sunflowersin eurooppalaiset vapaaehtoispalvelijat. Yllätyin siitä, miten paljon pidin uusien tuttavien kanssa matkustamisesta, vaikka eihän se mikään ihme ollut. Jaettu kokemus on kaksinkertainen ilo, eikä vaadi muuta kuin sen, että voi osoittaa rukouskutsua huutavaa miestä jollekulle. Mahtoiko minareetin äänentoisto olla epäkunnossa?

Sarajevon matkan pääasiallinen tarkoitus oli SALTO:n järjestämä EVS-tulovalmennus. SALTO tulee sanoista Support, Advanced Learning and Training Opportunities, ja se toimii Euroopan komission Youth in Action -ohjelman puitteissa. Suhteessa EVS-hankkeisiin SALTOn tehtävänä on antaa siunauksensa EVS-vapaaehtoisia halajaville järjestöille, valmentaa vapaaehtoiset ja jossain määrin tukea hankkeiden aikana.

Valmennus oli monessa mielessä hyvä kokemus: hotellimajoitus, lettuja joka aamu ja ammattitaitoiset kouluttajat. Olen itse amatöörinä vetänyt useita järjestöjen koulutuksia ja osallistunut vielä useampiin, ja vaikka olen tavallisesti verrattain tyytyväinen sekä itseeni että kouluttajiini, venyivät SALTOn ammattilaiset ajoittain suorituksiin, jollaisia ei kaikissa valmennuksissa nähdä. Aikaa oli hyvin rajallisesti, ja usein kaipasin syvemmälle pureutuvaa käsittelytapaa, mutta yleisesti ottaen valmennus oli tyylikäs kokonaisuus, jossa ryhmätöitä ja roolileikkejä seurasivat keskustelut ja joka harjoituksella oli tarkoituksensa. Olen iloinen siitäkin, että sain tavata muita Balkanin vapaaehtoisia. Alueella on monenlaista menossa: turkinopetusta lapsille, nuorten aikuisten kerhon pyörittämistä, opiskelijalehden toimittamista, dokumenttielokuvien tekoa. Tosin osa kertoi merkittävimmän työnohjauksen jo parin kuukauden ajan olleen kehotus tehdä, mitä itse haluaa. Oma hankkeemme vaikuttaakin poikkeuksellisen hyvin järjestetyltä, joskaan emme vielä ole aloittaneet töitä: tämän viikon valmentaudumme Pristinassa.

SALTOn valmennus päättyi lauantaiaamuna, minkä jälkeen vietimme viikonlopun Sarajevossa ennen kotimatkalle lähtöä. Pidin kaupungin kapeista kujista, kukkuloista ja minareeteista. Velvollisuudentuntoisen tulevan uskonnonopettajan ominaisuudessa valokuvasin hautausmaita ja moskeijoita.

Sarajevoon matkaaville voin muuten suositella halpaa hostelli Ljubicicaa aivan vanhankaupungin keskustan tuntumassa. Ainoa miinus oli vessojen ja vuoteiden suhdeluku: 1:21.

Hiilivoimaa

Vesikatkon piti alkaa jo aamulla, mutta mitä vielä: ehdimme kaikessa rauhassa käydä pesulla, syödä aamiaista ja siivota. Nyt vettä ei tule, mutta yleisesti ottaen vesi- ja sähkötilanne tuntuu Pristinassa päiväsaikaan olevan hyvä. Muualla katkoja on useammin. Esimerkiksi Plemetinassa veden ja sähkön saatavuus on verrattain epävarmaa. Plemetinan oppimiskeskuksessa on paraikaa lopuillaan Gaia Kosovon järjestämä vapaaehtoistyöleiri. Leirin tavoitteena on vastustaa taiteen keinoin alueelle suunniteltua kolmatta hiilivoimalaa. Nykyiset kaksi voimalaa, Kosovo A ja Kosovo B, ovat sekä tärkeitä sähkön ja rahantuottajia että suuria saastuttajia. Plemetinan ympärillä kohoaa komeita kukkuloita, jotka tarkemmin katsottuna ovat yllättävän karuja: ne koostuvat hiilipölystä. Suuri osa voimalan naapureista on maan sisäisiä pakolaisia, pääasiassa romaneja, jotka vuoden 1999 sodan jälkeen joutuivat lähtemään kodeistaan, ja joille perustettiin ensin leiri ja myöhemmin rakennettiin kaksi kerrostaloa Plemetinaan. Tosin viimetalvisen tulipalon jäljiltä osa asuu teltoissa.

Työleirin eilisessä päätapahtumassa Pristinassa julkaistiin Plemetinan nuorten kannanotto puhtaan ilman ja veden puolesta ja esitettiin valokuvia, videoita ja musiikkia:

Leimaa etsimässä

Olen saapunut maahan laittomasti, kulkematta yhdenkään rajatarkastuspisteen kautta. Minulla on passissani ainoastaan mielikuvitusvaltion leima. Muiden Balkan Sunflowersin EVS-vapaaehtoisten asiat ovat yhtä hullusti – siis Serbian viranomaisten näkökulmasta. Siksi emme voi ylittää Kosovon ja (muun) Serbian välistä rajaa emmekä saapua Serbiaan edes Montenegron kautta, ja siksi lähtiessämme sunnuntaina tulovalmennukseen Sarajevoon meidän on ensin matkustettava Montenegron pääkaupunkiin Podgoridcaan ja vaihdettava siellä bussiin, joka matkallaan Bosniaan ja Hertsegovinaan ei kulje Serbian kautta.

Serbia ei tunnusta Kosovon itsenäisyyttä, joten serbiviranomaisten näkökulmasta olen tällä hetkellä Serbiassa; laittomasti, koska ainoastaan Kosovon viranomaiset ovat tarkistaneet passini. Jotta Kosovoon lentäen tai Albanian tai Makedonian kautta saapuneet ulkomaalaiset voisivat matkustaa Serbian ja Kosovon väliä vapaasti, he tekevät usein kierroksen Makedonian kautta Serbiaan ja sieltä suoraan Kosovoon saadakseen passiinsa Serbian leiman. Leima on voimassa 90 päivää, mutta sen voimassaolo peruuntuu, jos poistuu Kosovosta Albanian tai Makedonian kautta tai lentää Pristinaan. Kosovon leiman voi tosin pyynnöstä lentokentällä välttää. Bradtin opaskirjan mukaan joillain alueella työskentelevillä ulkomaalaisilla on leimaongelmien vuoksi jopa kaksi passia.

Bosniasta ja Hertsegovinasta Serbiaan saapuminen on kaikkien osapuolten mielestä laillista. Siispä otamme tulovalmennuksen jälkeen yöbussin, joka ajaa Kosovoon Serbian kautta. Samalla saamme toivottavasti Serbian leimatkin.