Viime viikolla kävin luostareissa Pećissä ja Dečanissa. Koska matkan päätarkoitus oli juuri vierailu Serbian kirkon luostareissa, käytän paikkakunnista niiden serbiankielisiä nimiä. Kaupungit itsessään ovat albaanivaltaisia; niiden albaniankieliset nimet ovat Peja ja Deçan.
Dečanin luostari sijaitsee komeassa vuoristomaisemassa. KFORin tarkastuspisteen luona olevan kyltin mukaan vierailuajat ovat 11–13 ja 16–18. Itse osuin paikalle kahden maissa, eikä se näyttänyt olevan ongelma. Italialainen KFOR-sotilas otti passini, antoi takkiin kiinnitettävän vierailijalapun tilalle ja saattoi minut sisään. Isä Peter tuli esittelemään kirkkoa ja toivotti tervetulleeksi iltapalvelukseen.
Luostarin perusti Stefan Uroš III, jota myös Dečanskiksi kutsutaan. Hän hallitsi Serbiaa 1300-luvun alkupuolella. Stefan oli kaikesta päättäen odottanut kuninkaaksi pääsyä malttamattomasti: hänen isänsä Milutin oli yrittänyt sokeuttaa poikansa rangaistukseksi kapinayrityksen johtamisesta. Vuonna 1330 historia toisti itseään, kun Stefanin poika Dušan vangitutti ja myöhemmin teloitutti isänsä.
Stefanin viimeinen leposija on arkussa luostarin kirkon ikonostaasin edessä. Hänen uskotaan parantavan sairauksia, ja joka torstai seitsemältä kirkkoon kokoontuu ihmisiä seuraamaan viikoittaista arkun avaamisen seremoniaa ja kuuntelemaan munkkien laulua. Stefan lepää arkussaan ikoni vatsansa päällä, kankaaseen käärittynä. Vain hänen mustunut kätensä on näkyvissä. Liturgian lopuksi uskovat muodostavat jonon suudellakseen arkkua. Stefanilta on ilmeisesti mahdollista pyytää henkilökohtaistakin esirukousta, sillä useimpien muiden jo poistuttua kirkkoon jäi mies, joka polvistui arkun ääreen munkin rukoillessa. Kirkonmenojen päätteeksi munkkien ystäväksi esittäytynyt italialainen valokuvaaja kutsui minut vielä kirkkokahveille, eli mehulle ja rakille. Rakia en tosin juo, varsinkaan nähtyäni, mitä se tuntemilleni ihmisille on tehnyt. Kaupunkiin kävellessäni metsätie oli pimeä ja hiljainen. Tähtien määrä ja kirkkaus häkellytti.
Seuraavana aamuna otin bussin Pećiin, jota pidetään Serbian kirkon sydämenä. Vanhin luostarin kirkoista rakennettiin 1200-luvun puolivälissä, ja Serbian kirkon patriarkaatti siirrettiin Zičasta Pećiin vuosisadan lopussa. Ottomaanien vallattua alueen kirkon hallinto siirrettiin sisemmäs Serbiaan ja patriarkaatti hylättiin 1400-luvun puolivälissä. Vuonna 1557 suurvisiiri Mehmet Sokolli perusti sen uudelleen. Suurvisiiri oli itse syntyisin ortodoksiperheestä, mutta mahdollisten uskonnollisten sympatioiden lisäksi hänellä lienee ollut valtapoliittisia tavoitteita: ottomaanihallitsijoista riippuvainen patriarkka oli hyvä apu ortodoksien hallitsemisessa.
Kirkon ja valtion yhteiselo ei kuitenkaan ollut täysin harmonista. 1600-luvulla Serbian kirkko oli niin innokas ajamaan ottomaanit maasta, että kääntyi katolisten voimien puoleen saadakseen apua. Patriarkka Jovan (1592–1614) harkitsi peräti siirtymistä paavin alaisuuteen, mutta neuvottelut asiasta päättyivät tuloksettomina.
Itävallan armeijan edetessä Kosovoon 1680-luvun lopussa kirkko asettui sen puolelle. Ottomaanien palauttaessa valtansa vuonna 1690 paluuta kirkon ja valtion hyviin suhteisiin ei enää ollut, ja patriarkka Arsenije pakeni Serbiaan. Kreikan ortodoksinen kirkko käytti tilaisuutta hyväkseen ja nimitti alueelle oman, kilpailevan patriarkkansa. Vuonna 1766 Pećin patriarkaatti suljettiin virallisesti sulttaanin päätöksellä. Vuodesta 1912 alkaen patriarkkoja kruunattiin Pećissä jälleen jonkin aikaa, mutta nykyisin Patriarkka Irinej hallitsee Belgradista käsin.
Peja/ Peć on kuulemma muutenkin historiallisesti tärkeä paikka, kaupan solmukohta ja vaikka mitä, mutta sitä ei rakennuskannasta huomaa: kaupunki kärsi sodassa pahoin ja suurin osa vanhoista rakennuksista poltettiin. Patriarkaatin luostari sijaitsee joen varressa heti kaupungin ulkopuolella. Bradtin opaskirjan mukaan nunnat ovat tiukkoja siinä, ketä luostarin alueelle päästävät, mutta minuun ei tullessani kiinnitetty mitään huomiota. Kirkon ovi oli auki, joten astuin sisään. Samassa rakennuksessa on oikeastaan neljä kirkkoa, joista kolmella on yhteinen sisääntuloaula, narteks. Ne ajoittuvat 1200–1300-luvuille ja ovat narteksia myöten tavattoman upein alkuperäisin freskoin koristellut. Konstantinopolin hävitys vuonna 1204 oli tietyssä mielessä Serbian kirkon onni, sillä Balkanin parhaat freskomaalarit kokoontuivat sen jälkeen tänne; se totisesti näkyy niin Pećissä, Dečanissa kuin Pristinan lähellä Gračanicassakin.
Aikani katseltuani kolmea kirkkoa päätin lähteä kaupunkiin päin. Se olikin helpommin päätetty kuin tehty: kirkon ovi oli vierailuni aikana lukittu ulkopuolelta. Jos on jouduttava lukituksi jonnekin, Pećin patriarkaatin silmiähivelevä kirkko on varmasti parhaita vaihtoehtoja, mutta kolkuttelin siitä huolimatta ovea hetken aikaa päästäkseni pois. Toiselta puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan, joten tyydyin lohduttautumaan sillä, että kirkko on varmasti päivittäisessä käytössä: ennemmin tai myöhemmin nunnat tulisivat rukoilemaan, ja pääsisin ulos. Minulla oli sitä paitsi mukana matkaopaskirja, jossa oli KFORin päämajan puhelinnumero, ja suunnittelin, että jos nälkä yltyisi kovaksi, voisin soittaa sinne ja pyytää heitä ottamaan yhteyttä luostaria vartioiviin KFOR-sotilaisiin, jotka puolestaan voisivat pyytää luostarin henkilökuntaa vapauttamaan minut. Näitä toimenpiteitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä muutaman minuutin kuluttua yksi nunnista tuli sisään. Hän johdatti minut ikonostaasin luo ja selitti kiukkuisin elein, ettei sen taakse saanut mennä – tämän toki itsekin tiesin. Sitten hän tarkasti laukkuni ja heitti minut ulos kirkosta. Tämä kaikki tuntui melko tylyltä; ensin lukitaan kirkkoon ja sitten kohdellaan varkaana. Ymmärrän silti nunnaakin. Turistin löytyminen lukitusta kirkosta saattoi olla hänelle hiukan kummallinen kokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti